29.3.2014

Jos sä dissaat mua, mä dissaan sua takas.






















Mulla on ollu hiukan hankaluuksia alottaa kirjottamaan. En tiiä miks. Se vaan tuntuu järjettömän hankalalta.

Olin torstaina kattomassa Peppi Pitkätossua, Sain tietää asioita, joita mun ei tarttis tietää. Join kahvia. Ja. Tota.

Perjantaina lähin Isko-leirille. Siel tapasin ihmisiä. Liikaa. Ahistus. Opeteltiin kuitenkin leikkejä ja kaikkea "mukavaa". En sitte tiiä mikä loppupeleissä lasketaan mukavaksi, koska mä ahistuin oikeesti osasta niistä. Sain kuitenkin juteltua kaikesta kiinnostavasta Sebun kanssa pitkästä aikaa. Oikeesti, en muista koska viimeks olisin jutellu jostain asiasta noin  hyvin. 

Mut kyl tohon mahtus hiukan.. Ajatteluakin, jos näin vois sanoa. Ykskin tehtävä siel oli, et piti hakea kaks juttua luonnosta, jotka kuvastais hyvää ja huonoa; noi Raamatun päällä olevat kivet oli miun asiat. Terävä ja sileä kivi. 

Terävä kivi kuvasti lähinnä huonoja aikoja; aikoja, jollon mulla meni huonosti, koska miuu arvosteltiin ulkonäön, lempinimen mielipiteiden ja arvojen perusteella, mikä on aika hullua, koska ei niiden kautta voi ihmistä arvostella. Voiko ihmistä ees vihata? 
Sileä kivi sen sijaan kerto hyvistä ajoista, syksystä, sateesta, riparista.. Ja niin edelleen.

Pakko kyllä myöntää, et alon miettimään omaa käyttäytymistäni. Se ei oo mitään maan parasta, mutttaaaah.. Ehkä mä pystyn muuttumaan. Mut se tuskin tapahtuu pitkään aikaan. 

Kahvia join ihan tarpeeksi, ei siinä mitään. Liikaa jopa. Noh, ei se mitään, ehkä pysyn hereillä hiukan pidempään tänä yönä.

Mulle kuuluu pääasiassa hyvää, vaikkei sitä päällepäin huomaiskaan. PItäkää hauska viikonloppu tai jotain, mäkin yritän pitää hauskaa (:

  Ricky Tick Big Band & Julkinen Sana - Rakkaudella Vihaajille
Dan Bull South Park; Stick Of Truth Rap








16.3.2014

Storytime 2#


”Ensimmäinen”

Verenpunaiset sormet suorastaan loistivat katulamppua vasten. Jäänsiniset silmät puolestaan olivat täyttyneet kristallinkirkkaista kyynelistä. Kyyneleet, ne olivat ainoa asia, jota neiti ei ollut ottanut huomioon.

Vaikka neiti itki, ei se kestänyt kauaa. Varsin nopeasti itku vaimeni nyyhkytykseksi ja sen jälkeen vapinaksi – mikäli olisi ohikulkijoita ollut, he eivät olisi nähneet tytön kyyneliä, vain hänen pienen vapinansa. Mutta siltikin, vasta kuusitoista kesäinen neiti oli suorittanut ensimmäisen – ja toivottavasti viimeisen – murhansa.

Aivan vähän vapiseva pää kääntyi kohti Valkoista taloa -, paikkaa, jossa hän oli kasvanut, elänyt. Mutta samalla hän oli kääntänyt päänsä kohti kotia. Kotia, jota hänellä ei enää ollut. Kotia, johon hänellä ei ollut enää asiaa.
Samaan aikaan, jäänsiniset silmät saattoivat nähdä, kuinka spottivalot yksi kerrallaan syttyivät – etsinnät olivat alkamassa. Neidillä ei olisi enää paljoa aikaa, joten hän hivuttautui alas, laski oikeanpuolimmaisen, verenpunaiset sormensa saappaan varteensa, vain varmistaakseen, ettei ollut unohtanut mitään. Ja kyllä, toinen hänen kolmiteräistä tikareistaan oli edelleen siellä, minne hän oli sen laittanutkin – saappaan varressa.

Yhtä nopeasti, kuin hän oli laskeutunutkin, hän nousi, suoristi selkänsä ja alkoi miettiä mahdollisia pakokeinoja – yksi jos toinen putkahti neidin mieleen, vaikka jokainen tuli hylätyksi, niitä ei vain voinut käyttää. Toisaalta, hänellä oli kaikki eväät päästä maasta pois vielä tänään.. Olihan hän sentään presidentin tytär. Oma, yksityinen lentokone saattaisi helpottaa asioita, vaikkakin, siinä vaiheessa kun hän pääsisi itse lentokentälle, kaikille olisi jo tiedossa se, että hän, Ximena Amelié CapDeviva oli murhannut oman isänsä, Presidentti Jack CapDevivan, sekä äitinsä Hayley CapDevivan..

Ximenan oli kuitenkin päästävä johonkin piiloon. Parhaimmaksi paikaksi hän valitsi syrjäkujan, jossa hän piilottelisi pari päivää.

”Poliisista päivää” – lause kuitenkin keskeytti murhaajaneidon ajatukset. ”Etkös sinä ole presidentin tytär?”
”Olen kyllä”, Ximena vastasi, laittaen veriset kätensä samalla taskuihinsa. ”Kuinka niin? Onko jotain sattunut?” hän sanoi, niin viattomasti kuin vain pystyi.
”Ei, ei mitään ole käynyt.. Mietimme vain, mitä helvettiä teet tähän aikaan yksin kaduilla?” poliisi kysyi vielä. ”Tarkoitan, eikös sinulla tulisi olla esimerkiksi henkivartija mukanasi?”
”Ehkä..” Ximena aloitti. Samalla hän haparoi taskussaan olevaa asetta. ”Mutta tänä yönä, päätin karata, enkä kaipaa silminnäkijöitä.” Samalla tuo veti pistoolinsa pois taskusta, painaen sen poliisin ohimolle. ”Ja koska sinä satuit olemaan väärässä paikassa, väärään aikaan, adios”, neiti sanoi ja painoi liipaisinta. Valitettavasti.
Koskaan mikään ei mennyt, niin kuin oli suunniteltu. Poliisi kaatui maahan ja neidin jäänsiniset silmät katsoivat näkyä.
”Sääli”, hän tokaisi ja astui kauemmas ruumista. ”Hän oli niin hyvä mies..” Lopulta Ximena kuitenkin työnsi pistoolin takaisin taskuunsa, lähtien kävelemään poispäin poliisista. Seuraavasta syrjäkujasta hän jo kääntyikin, vain oikaistakseen erääseen asekauppaan matkan varrella.

Matalapohjaiset saappaat kopisivat hiljaisesti katukivetystä vasten.  Vaikka olikin jo keskiyö, ehkä jopa yli, ei neidillä ollut mikään kiire -, hänen tietojensa ja oletuksiensa mukaan, kaikki alamaailmankapakat olisivat tähän aikaan yöstä auki. Ja mikäli näin ei olisi.. No, se olisi huonompi homma Ximenalle. Siinä vaiheessa neidillä ei olisi paikkaa, mihin piiloutua, tosin hän saattaisi hyvinkin olla viimeinen ihminen, jota epäiltäisiin. Koskaan ei kuitenkaan saanut olla liian varovainen, pieni näkyvyys oli aina hyvästä.

Jäänsiniset silmät katsoivat syrjäkatua arvioiden, kuin miettien, missä hänen etsimänsä paikka oli. ’Ei, ei, ei’ kaikui tytön mielessä, eikä ihme – olihan hyvin mahdollista, että tyttö vangittaisiin, ennen kuin hän ehtisi asekaupalle. Vaivalloisesti tyttö kulki sotkuisten kujien läpi, vain päätyäkseen suuremmalle kadulle.  
Katsoessaan vasemmalle, hän saattoi nähdä kaukaisuudessa häilyvän Valkoisen talon, jossa jo nyt oli jokainen mahdollinen valo sytytetty ja etsinnät olivat selvästikin alkaneet.

Hymähdysten kera neiti kääntyi suoraan oikealle, vetäen samalla beigenvärisessä takissaan olevan hupun päähänsä. Askeleet kuitenkin hitaantuivat nopeasti.. Selvästikään Ximena ei halunnut paeta. Hän ei voisi. Hän ei saisi. Hänet tultaisiin kuitenkin tunnistamaan kaikkialla.

Itkupotkuraivari. Mikään ei onnistunut. Ximena ei ollut suunnitellut asiaa tarpeeksi pitkälle. Ja kaikki aina nimittivät häntä tarpeeksi fiksuksi tekemään jopa murhan. No, tässä se taas nähtiin –, neiti ei selvästikään ollut tähän tarpeeksi fiksu.

”Psssst”, kuului kuitenkin karhea miehen ääni. ”Hei, sinä siellä!”
Ximena kääntyi katsomaan ääntä kohti.
”Hei tyttönen, täällä näin! Tule tänne.” Epäröivänä neiti asteli äänen suuntaan, jälleen niille kuuluisille sivukaduille Washingtonissa. ”Kuules tyttö..” ääni aloitti. ”Vaikutat juuri sellaiselta.. Diileriltä, tiedäthän sinä. Näytä mitä sinulla on.”
Jäänsiniset silmät tarkkailivat epäilyttävää ja selvästikin aineissa olevaa miestä.  Arvioiden neiti katsoi tuota, mies – tai pikemminkin poika – oli ehkä Ximenaa vanhempi, vuoden ehkä.
”Kuinka paljon olet valmis maksamaan?” Ximena kysyi lopulta, pitkän harkinnan jälkeen.
”Paljon!” jätkä huudahti. ”Olen valmis maksamaan vaikka henkeni.” Ximena pyöräytti silmiään, kaivoi taskustaan täysin sinisen pillerin.
”Kelpaako?” hän kysyi lopulta. Hän piti avokämmenellä sinistä pilleriä, eikä hänellä itselläkään ollut varmuutta, oliko pilleri tosiasiassa mitään huumetta vai vain jotain särkylääkettä. Mutta jos se jätkälle kelpaisi niin mikäs siinä. Äkkiä pilleri oli kadonnut neidin kädestä jätkän suuhun.
”Paljonko olen velkaa?” jätkä kysyi vielä, vetäen huppunsa pois päästä. Hupun alta paljastuivat lyhyet ja vaaleat piikikkäät hiukset, jonkalaisia Ximena ei ollut ennen nähnyt. Kaikenlisäksi Ximenan silmään pistivät suklaanruskeat silmät – ne tosin huokuivat lämpöä, mutta samalla kielivät vuosien huumeidenkäytöstä.
”Anna puhelinnumerosi”, Ximena sanoi pienen harkinnan jälkeen. ”Soitan sinulle, kun on maksun aika.” Jätkä nyökkäsi hyväksyvästi, veti laihan kätensä jälleen esille – kirjoittaen Ximenan käteen puhelinnumeronsa.
”Kiitos”, jätkä sanoi vielä. ”Nimeni on muuten Hayden.  Ja sinun nimesi on..?”
”Sinun ei tarvitse tietää sitä..” Ximena sanoi. ”Ainakaan vielä. Tapaamisiin”, hän huikkasi vielä, ennen kuin katosi jälleen suuremmalle kadulle, jättäen Haydenin jälkeensä.
”Vouu”, hän kuuli Haydenin sanovan. ”Mikä tyttö!” kuului huuto vielä Ximenan perään. Pieni hymy kaareutui neidin huulille. Hän tosiaankin vaatisi maksua tuosta pilleristä muutaman vuoden päästä.

Pian tämän jälkeen, jäänsiniset silmät kuitenkin täyttyivät kyynelistä ja neiti lyyhistyi maahan. Keskelle katua, mutta.. Oli aamuyö, kukaan ei vielä tähän aikaan häntä auttaisi. Olisi kai parempi, jos neiti vain kuolisi siihen? Kaiken sen tuskan ja surun jälkeen. Se tosiaankin se olisi parempi. Ainakin poliisi saisi helpommin tunnistettua hänet, varsin kun hänet tultaisiin tuomitsemaan ajallaan murhasta.
Tai sitten hän jäisi pääepäillyksi, koska hän oli viimeinen ihminen, koko Valkoisessa talossa, joka oli nähnyt presidentin. Jopa valvontakamerat todistivat sen.

”Älä nyt siihen jää makaamaan”, kuului kuitenkin tuttu ääni tytön korviin. ”Et todellakaan voi jäädä siihen -, tiedätkö miten täällä jahdataan narkkareita? Tai diilereitä.”
Ximena nosti hupun peittämän päänsä ylös polvistaan, paljastaen jäänsiniset silmänsä ja, obsidiaanin mustat hiuksensa. ”En kaipaa holhoojaa”, hän tyytyi kuitenkin vain tiuskaisemaan äänelle. ”Ja voi kyllä, kuule tiedän -, olenhan itse ollut paikalla, kun sitä lakiasetusta on säädetty!” hän tiuskaisi entistä kovemmin, riuhtaisten kätensä samalla pois käden puristuksesta. ”Kiitos ’avustanne’”, neiti sanoi vielä omahyväisesti, kävellen sitten ripeästi pois paikalta -, sireenien äänet olivat kiinnittäneet hänen huomionsa ja hän halusi pian pois paikalta.
Siinä samassa Ximena päätti, että hän menisi lentokentälle. Hän ei käyttäisi yksityiskonetta, vaan julkista. Hän ottaisi ensimmäisen koneen, mahdollisimman kauas Washingtonista. Niin kauas, kuin hän pääsisi.

Astuessaan lentokentän suurista liukuovista sisään, hän veti vaistomaisesti kätensä taskuihinsa. Taskussa roikkui vielä pistooli, josta hän ei ollut vielä ehtinyt luopua, passi sekä luottokortti. Silmääkään räpäyttämättä, Ximena käveli vessaan, jossa hän pesi kätensä saippualla, saaden suurimmat veret pois sormistaan. Sen jälkeen hän varmisti jokaisen kopin erikseen, ettei siellä vain ollut ketään. Tämän jälkeen hän purki pistoolin osiin ja heitti osat roskikseen. Tämän jälkeen hän puhdisti tikarinsa verestä, laittaen ne taskuihinsa.
Astuessaan ulos vessasta, hänen eteensä ilmestyi vartija.  Hermostuneen oloisesti neiti siirtyi vartijan luota tiskin jonoon, josta saisi ostettua lippuja. Vartija tyytyi vain murahtamaan Ximenalle, olettaen tuon olevan viaton, tai jotain. Jatkuvasti taakseen vilkuileva neiti ei todellakaan ollut epäilyttävä, tai yleensä muihin huomiota kiinnittävä. Muutama tulikin kysymään Ximenalta puolentunnin jonotuksen aikana, että onko kaikki varmasti hyvin, ja joka ikinen kerta Ximena oli vastannut;
”Voi, asiat eivät voisi olla paremmin.”

Päästessään viimeinkin lippukassalle, Ximena totesi vain nopeasti;
”Ensimmäinen lento, joka lähtee mahdollisimman kauas täältä.”
Lippukassalla työskentelevä mies katsoi vain kummastuneesti beigenvärisessä takissa olevaa neitiä ja totesi;
”Ensimmäinen lento, joka lähtee mahdollisimman kauas on lento 20198D Pariisiin Ranskaan. Varaanko teille siitä paikan?”
”Kyllä, kiitos”, Ximena vastasi ja antoi passin miehelle.
”Kelpaako ykkösluokan lippu? Muita lippuja ei näytä olevan..” mies totesi vielä nopeasti, vilkaistessaan nopeasti Ximenan passia. ”Onko tullattavaa? Mahdollisia ruokia, teräaseita tai jotain?” mies kysyi vielä.
”Nämä”, neiti sanoi ja työnsi puhtaat tikarinsa pöydälle. Mies vilkaisi niitä kauhistuneena, mutta otti ne kuitenkin vastaan sanoen;
”Nämä joutuvat ruumaan tullin kautta.” Samalla tikarit lähtivät liukuhihnaa pitkin kohti tulliasemaa ja päätyisivät toivottavasti Ximenan lennolle. Tai näin Ximena itse toivoi.
”Kaksisataa euroa”, mies totesi ja antoi Ximenan passin takaisin. Ximena puolestansa antoi luottokorttinsa, vaikka tiesi, että sen käyttämisestä saattoi olla vain harmia. Mies kuitenkin vain hymähti, antoi Ximenalle tämän lipun ja sanoi;
”Lähtöselvitys portilla 20C -, ja aukeaa puolentunnin päästä. Koneeseen nousu tunnin päästä.”
Ximena nyökkäsi, vastaanotti lipun ja antoi vuoron seuraavalle. Itse hän päätti etsiä lähimmän pankkiautomaatin ja nostaa kaikki rahat, mitä vain oli mahdollista -, käteisen käyttö houkutti enemmän, kuin kortin. Lisäksi, olisi parempi, jos hänen viimeinen paikkansa näytettäisiin Yhdysvalloissa.. Tosin, lentolippu kertoi hänen tulevan olinpaikkansa.. No, samapa tuo.

Lähin automaatti oli kuitenkin täynnä jonoa, vaikka siinä olikin kolme peräti vierekkäin.
”Helvetti”, Ximena totesi. Hän kuitenkin tyytyi jonottamaan, vaikka vilkuilikin silmäkulmastaan vartijaa, sitä samaista, joka oli häntä vastaan tullut, kun hän oli vessasta ulos astunut. Kärsimättömänä Ximena kuitenkin tyytyi odottamaan vajaan vartin, turhautunut tyttönen nosti saman tien mahdollisimman paljon rahaa, heittäen sen jälkeen luottokortin menemään. Tämän jälkeen neiti suuntasi kahvilaan, tilaten capuccinon. Hän istuutui lähelle porttia istumaan, juoden vartin sitä, ja tämän jälkeen meni lähtöselvityksen läpi odottamaan koneeseen pääsyä.  Ximena riisui beigen takkinsa, nousi ylös jaloittelemaan. Rahansa hän oli tunkenut housujensa taskuihin. Matalapohjaiset saappaat kopisivat lattiaa vasten, kun Ximena käveli ympyrää. Obsidiaanin mustat hiukset olivat hiukan sotkussa, mutteivät liikaa.

”Tästä se lähtee”, Ximena totesi, kun kuulutus koneeseen noususta tuli. ”Uusi elämäni etsintäkuulutettuna”, hän mumisi vielä hiljaa. Nopeasti hän nappasi beigen takkinsa, näytti lippunsa lentoemännälle. Päästessään istumaan, hän vilkaisi ikkunasta ja sanoi;

”Hyvästi Washington.”