Nov 3, 2014

Storytime #3

"Lumimyrsky"

Olipa kerran kaukana kaikesta kylä. Jo vuosikausia kylä oli ollut lumen vankina ja ajoittaiset lumimyrskytkin piinasivat tätä kylää. Kaikkein kauheimmat rikolliset hätistettiin sinne kärsimään rangaistustaan – sieltä kun ei ollut pakokeinoa. Suurin osa siis kuoli sinne, ei heitä noudettu rangaistuksen jälkeen pois.
 © emilia
Kylässä kuitenkin oli toimiva arvojärjestys, eikä kylääkään haitannut sinne tulevat rikolliset, kerrotaan, että koko kylän väki koostui entisistä rikollisista.
Muutama vuosi sitten kuitenkin tapahtui muutos. Lumi, joka oli tuolla Siperian lumisilla aavikoilla kylää vanginnut, alkoi sulaa. Kerrankin olisi mahdollisuus päästä pakoon! Kukaan ei kuitenkaan ollut innoissaan lähtemisestä, eivät ainakaan ne vanhimmat, nuorimmat sen sijaan halusivat yrittää.

Nuorista valittiinkin sitten pieni ryhmä, jonka johtohahmoksi nousi kaksikymmentä vuotias Jeremy. Jeremy oli aikoinaan vangittu lievästä pahoinpitelystä, joskin päässyt vapaaksi, mutta joutui uudelleen satimeen murhasta.
Mutta vaikka Jeremy oli nuori, uhkui hän silti intoa ja halusikin takaisin ulkomaailmaan. Tällä paikalla ei ollut enää mitään annettavaa hänelle, ei vaikka hän haluaisi.

Jeremyn seuraksi valittiin vielä neljä henkilöä. Yksi näistä oli kuvankaunis Javiera. Javiera oli aikoinaan halunnut politiikkaan mukaan, mutta hänen rikostaustansa, joka koostui lähinnä hyväksikäytöistä oli sen estänyt. Sittemmin Javierasta oli tullut poliisilaitoksen vakiovieras, vaikka viimeinen niitti tuomioon olikin alle kymmenen vuotiaan hyväksikäyttö.

Javieran ja Jeremyn lisäksi lähtivät matkaan myös kolmoset; Zo, Zi ja Ze. Vähäpuheisia jokainen, kukaan ei varsinaisesti tiennyt miksi he edes olivat täällä, olivatpahan kuitenkin.

Muutama päivä retkeä valmisteltiin, ennekuin vanhimmat edes uskalsivat päästää nuoret ulos kylästä. kuten jo sanottu, ei kylästä ollut kukaan poistunut kymmeniin vuosiin, ellei jopa satoihin. Lähdön ajan koittaessa, nuoret hyvästelivät muut – eiväthän he tänne olisi palaamassa. Ehei. Se ei kuulunut yhdenkään suunnitelmiin.
Jeremy asettui jonon kärkeen, Javiera toiseksi sekä kolmoset jonon hännille. Jokaisella heistä oli oma, itsetehty reppu, joka koostui lähinnä vaatteenkappalista, mutta myös joistain satunnaisista lehmännahkapaloista. Ruokaa repussa oli jokaiselle muutaman viikon tarpeiksi, vaihtovaatteita taas ei. Sivistyksessä niitä sitten saisi.

”No, onko sinulla karttaa?” totesi Javiera kevyesti, sipaisten mustaa hiuskiehkuraansa pois silmiensä edestä. Jeremy ei kuitenkaan kuunnellut tuota -, häntä ei kiinnostanut. Eihän hän edes olisi halunnut seksuaalirikoksista tuomittua tyttöä mukaansa, ehei, ketä tahansa muu tyttö olisi olut parempi vaihtoehto tähän matkaan. Vaikka se.. Murhasta tuomittu. Ketä tahansa muu, kuin Javiera.
”Ei sitten”, Javiera nurisi. ”Ei kukaan pakota sinua kertomaan meille suuntaa.”
”Riittää, että seuraatte minua”, Jeremy totesi -, se jos mikä saisi riittää, halusi neiti sitä tai ei.

Illalla, auringon laskeutuessa vuorien taakse, Jeremy pysähtyi. ”Leiriydymme tässä”, hän totesi, heitti reppunsa maahan ja alkoi kaivaa reppuaan. Kolmoset näyttivät hämmästyneiltä, Javiera vain pyöräytti kyllästyneenä silmiään.
”Teltta”, Jeremy totesi löytäessään etsimänsä. ”Pakkauksessa on kaksi..” hän aloitti.
”Joista kolmoset saavat toisen ja me nukumme toisessa”, Javiera jatkoi lauseen loppuun, vaikka tiesi varsin hyvin, ettei Jeremy sitä niin ollut tarkoitettu.
”Aivan”, Jeremy tyytyi toteamaan ja kaivoi toisen teltan kolmosille. Kolmoset ottivat työn vastaan ja lähtivät telttaa kokoamaan, samalla kun Jeremy kokosi toista. Silmäkulmastaan nuorukainen näki, ettei Javieralla ollut aikomustakaan auttaa, ehei.
Teltan kokoamiseen meni oma aikansa, jonka jälkeen Jeremy oli jo valmiiksi väsyksissä. Kolmoset olivat valmistaneet jo ruokaa ja Javiera istui tulen vieressä kuppi kädessään. Selvästikin tuo oli istunut siinä tyytyväisenä jo kauan, miettimättä, että voisi auttaakin. Jeremy pyöräytti silmiään turhautuneena, mutta nappasi kuitenkin Zon tarjoaman keittolautasen. Hyvillä mielin Jeremy söi, sen enempää ajattelematta aikaisempia tapahtumia. Syötyään Jeremy jätti lautasensa siihen, huikkasi vain nopeasti muille;
”Olen nukkumassa. Teidänkin kannattaisi, huomenna on aikainen herätys.”
 © emilia
Javiera pyöräytti nopeasti silmiään, hörppäsi nopeasti juomansa loppuun ja lähti Jeremyn perään. Kolmoset jäivät vielä siivoamaan tavarat kasaan, ennen kuin hekin käpertyivät telttaansa nukkumaan.

Yöllä kuitenkin Jeremy heräsi lämpöön kehollaan. Tuo huomasi, kuinka Javiera oli painautunut kiinni häneen. Jeremy työnsi tytön kauemmas hänestä ja jatkoi uniaan. Hän ei todellakaan aikoisi sietää Javieraa yhtään sen enempää kuin olisi pakko -, pakkokin oli jo liikaa.

”Jeremy!” kiljaisi kirkas ja heleä ääni. ”Herää idiootti!” kuului vielä uudestaan.
”Mitä nyt?” Jeremy kysyi unisena. Hän kuitenkin painoi päänsä takaisin tyynyynsä, kun huomasi huutajan olevan Javiera.
”Idiootti!” Javiera kirkui täyttä kurkkua Jeremyn vieressä. ”Kolmoset.. Heidän telttansa on kadonnut”, Javiera totesi vielä hiljaisena.
”Mitä?” Jeremy sanoi ja pomppasi salamana ylös. Hän veti kamat päällensä ja rymisti ulos teltasta. ”Ei”, hän sanoi, kun huomasi saman kuin Javiera hetki sitten. ”Ei ole todellista.”
”Käännymmekö takaisin?” tyttö kysyi hänen takanaan hennosti.
”Emme”, nuorukainen totesi. ”Kamat kasaan, lähtö vartin päästä”, hän totesi vielä, samalla kun kampesi omia kamojaan teltan suulla kasaan.

Vartin kuluttua oli teltta pakattu ja molemmat osapuolet valmiin lähtöön. Nopeana tahtiin he lähtivät tarpomaan lumen keskellä, kolmosten kohtalo tietään varjostaen.
”No, onko sinulla jo kartta?” Javiera yritti uudestaan.
”Ei”, Jeremy vastasi.
Javiera pysähtyi tyrmistyneenä. ”Tarkoitatko, että olen saattanut mahdollisesti tarpoa ympyrää?!”
”Kyllä”, Jeremy totesi.
Tyttö pyöräytti silmiään suureleisesti, eikä todellakaan ollut tyytyväinen. ”Äh, ihan sama sitten. Kuollaan molemmat tänne!”
Jeremy pyöräytti silmiään nopeasti. Ei hän tyhmä ollut -, totta kai hänellä oli kartta. Hän ei vain halunnut kertoa siitä Javieralle, eikä tytön sitä tarvinnutkaan tietää.

Vaikka koko päivän oli tuullut, eivät kumpikaan osanneet odottaa kunnon myräkkää. Vaikka lunta olikin vähän, sai siitä Siperian lumisilla aavikoilla kunnon lumimyrskyn. Kaksikko oli kävellyt koko ajan myrskyn silmässä -, eivät siis olleet tunteneet heiveröistä tuulenvirettä enempää.

Hyytävä tuuli kuitenkin voimistui koko ajan. Se sai Jeremyn aika ajoin ottamaan aavistuksen verran takapakkia, vaikkei olisikaan halunnut. Nuorukaiselle tämä oli aivan hirveää pakottamista, vaikka hän olikin nuori; vanhimmat vain olivat valinneet hänelle huonoimman ihmisen ikinä hänen seurakseen.
”Etsitään suojapaikka”, Javiera kinusi. ”Joku luola vaikka”, hän mumisi vielä ja osoitti kohti vuorta.
”Selvä”, Jeremy totesi ja muutti kurssia. Nyt hän suuntasi lumimyrskyä pakoon kohti vuorta.

Vuoren juurelle päästessään hän etsi lumihiutaleiden seasta edes jonkin asteista suojaa itselleen. Ja Javieralle, vasten tahtoaan tosin, mutta etsipä kuitenkin.
”Tuolla”, hän sanoi ja lähti kiipeämään. Javiera kiipesi Jeremyn perässä, vaikkei ihan samaa tahtia päässytkään.
”Anna reppusi”, Jeremy sanoi Javieralle. Tyttö katsoi hetken nuorukaista kummastuneena, mutta antoi sitten reppunsa. Jeremy nopeutti vauhtiaan ja huomasi, kuinka Javiera jäi jälkeen, muttei tarpeeksi. Lumimyrsky teki näkyvyyden erittäin heikoksi ja Jeremynkin näkyvyys oli lähinnä nollissa. Kädet ja jalat alkoivat pikkuhiljaa kohmettumaan kylmästä, mutta Jeremy päätti olla luovuttamatta.
Sitä hetki, hän löysi etsimänsä luolan. Juuri sopiva, hän mietti ja heitti kaksi reppuaan sinne ja kömpi itse perään. Sen jälkeen hän alkoi kasaamaan lunta oviaukon eteen, jotta lämpö ei katoaisi. Hän ei kuitenkaan ollut tarpeeksi nopea -, Javieran melkein kuoliossa oleva käsi hapuili luolan reunaa.
”Sori”, Jeremy aloitti vahingoniloisesti. ”Ei tilaa”, hän sanoi vielä, samalla kun potkaisi Javieran kylmästä kovettuneita käsiä. ¨
”Miten niin ei?!” Javiera kiljaisi. ”Siellä on riittämiin tilaa!”
”Ei sinulle”, nuorukainen totesi kylmän viileästi. ”Ja nyt sinun on aika kuolla, aivan kuten kolmostenkin.”
”Mitä?!” Javiera kiljaisi. ”Tapoitko sinä heidät?”
Jeremy hymähti. ”Totta kai tyttökulta”, hän sanoi. ”Ja nyt on sinun vuorosi.” Jeremy vetäisi puukon taskustaan ja laittoi sen Javieran rintakehää vasten.
”Viimeisiä sanoja kulta?” Jeremy sanoi ja siveli tytön mustia hiuksia, jotka olivat jo melkein jäätyneet kiinni toisiinsa. Lumen tuleminen alkoi olemaan jo tiheää, niin, ettei Jeremy nähnyt enää Javieran kasvoja.
”Mielipuoli”, Javiera totesi ja yritti lyödä Jeremyä, siinä onnistumatta. Samassa terä vavahti Javieran rinnan läpi, aloittaen massiivisen verivuodon suoraan lumimyrskyyn. Jeremy sen sijaan alkoi vain hohottaa nauruaan, jättäen Javieran pikkuhiljaa kylmettyvän ruumiin valumaan alas vuorenrinnettä, suoraan myrskyn silmään.

Jeremy sen sijaan vietti muutaman päivän luolassaan, ennen kuin uskaltautui ulos. Ulkona häntä odotti puhtaanvalkoisena hohtava lumi ja auringonpaiste. Hän jatkoi kiipeämistä aina vuoren huipulle, huomatakseen, että vuoren alla oli kaupunki.
Jeremy oli tehnyt sen.

 © emilia
EPILOGI/ Kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen 
Jeremy istui tapansa mukaan eräässä kahvilan kulmapöydässä pukupäällään. Täällä kukaan ei tiennyt hänen taustoistaan, hän oli päässyt aloittamaan täysin uuden elämän. Hörppiessään kahviaan ja selatessaan lehteä, oli Jeremy kuulevinaan etäisesti tutun äänen edessään.
”Herra?” toisti ääni uudestaan. Jeremy katsahti vain järkyttyäkseen pahemmin. ”Onko tämä tuoli vapaa?” kysyi nainen hennolla, tuulikellomaisella äänellään.
”Toki”, Jeremy vastasi hiljaa.
”Kiitos”, nainen totesi nopeasti. ”Ja.. Olit aivan oikeassa”, hän sanoi vielä. 






No comments:

Post a Comment

Kyllä, kommenttien valvonta on käytössä. Ja ei, älkää lähettäkö viestiänne montaa kertaa. Kyllä, luen kaikki kommentit, vaikken niihin vastaisikaan.

Kiitos.