Näytetään tekstit, joissa on tunniste peliarvostelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste peliarvostelu. Näytä kaikki tekstit

26.5.2017

Laran nousu | Peliarvostelu




Nimi: Rise of the Tomb Ride
Kehittäjä: Crystal Dynamics
Julkaisija: Square Enix
Alustat: Xbox One, 2016 eteenpäin PS4&Win
Testattu & läpipeluu: Xbox One


Rise of the Tomb Raider on vuonna 2015 julkaistu videopeli, jonka löysin Gamestopista edulliseen hintaan - 9,95 euroa + 1 euron vakuutusturva, jolloin on mahdollista vaikka sirkkelöidä peli katki ja silti saada rahansa takaisin. 

Itse peli on loppuviimeiseksi todella viimeistelty, joten varsinaista valittamisen aihetta siitä ei löydy. Paitsi ehkä tarina, liikkuvuus, edelleenkin tuplapistoolien puuttuvuus,  sekä miljoona muuta pientä asiaa, jotka pelintekijä olisi voinut tehdä paremmin pelaajan mielestä.

Mistä kaikki alkoi?

Mutta jos nyt aloitetaan kuitenkin ihan alusta, siis siitä mistä kaikki alkoi. Tarina alkaa tällä kertaa täysin päinvastaisesta paikasta kuin viime pelissä - tällä kertaa ollaan vuoristossa, lähestyvässä lumimyrskyssä. Laralla on kaverinaann Jacob, joka vaaroja uhmaten jatkaa Laran kanssa yli vuoren tai vähintäänkin vuoren yli. 

Valitettava totuus kuitenkin on se, että alussa ei oikein ole mitään uutta - Lara joutuu jatkamaan matkaa yksin ja toteaa radioviestimen välityksellä toverilleen, että “Hei, mun on tehtävä tää yksin, joten älä pls seuraa mua!”
 Joten, vuoren huipulta Lara päätyy laaksoon, joka on täynnä lunta ja ainoan pakokeinon edessä on karhu. Ja viholliset - jotka ovat muuten saman aarteen perässä kuin Lara - tulevat aivan perästä.

Tässäkin tarinassa, kuten edellisessäkin on magiaa mukana. Edellisessä osassa kyse oli kirouksesta ja nyt kyse oli.. No tavallaan, tavallaan samasta asiasta. Riippuu minkä laskee kiroukseksi. 

Itsepäisyys vaiko ihmisten auttaminen

Lara on itsepäinen, sen voin myöntää. Varsinaisesti tämäkään peli ei avaa Laran luonnetta, vain sen, että hän on itsepäinen ja puolustaa uskomaansa viimeiseen asti - kunhan se on oikein ja sillä voi pelastaa isän kunnian. Ja saada kaiken vielä oikein. Palata kotiin sankarina.
Ja tapattaa muutama sata ihmistä reissullansa.

Kevyt retki tutkijalle, eikö?

Toden totta, Lara on kokenut reissullaan vaikka mitä. Olosuhteita aina trooppisesta lumimyräkkään. Ehkä hänellä on siis oikeus olla hieman itsekäs. Tai sitten ottaa ystävän apu vastaan? Lara on kokenut elämässään todella, todella paljon, joten on itsestään selvää, että mikäli Lara haluaa jotain hän sen myös saa.

2015 vs 2013

Vaikka itselläni on edelleenkin todella huonot refleksit sekä ongelmanratkaisukyky, olivat mielestäni optional tombit monipuolisempia verraten edelliseen peliin. Toki täytyy myös huomata, että edellinen, vuoden 2013 peli taisi olla ensimmäinen tätä “uuden konseptin” Tomb Raideria, jos sitä nyt yleisesti haluaa konseptiksi sanoa.

Hieno juttu peleissä on se, että ne tuntuvat aina olemaan parempia kuin edeltäjänsä. Tästä osasta nautinkin enemmän kuin edeltäjästään. En pelkästään grafiikoiden vuoksi, mutta yleisesti myös pelin ohjauksesta. Laraa oli kuitenkin yhtä vaikea ohjata kuin viime kerrallakin, tosin tällä kertaa ohjakset olivat edes hieman tutumpia.

Koska kuitenkin pelasin tämän konsolilla, enkä PCllä, voin sanoa, että grafiikat hämmästyttivät. Ei sillä, oma Quadro2000-näyttikseni ei olisi jaksanut pyörittää tätä peliä samanlaisilla grafiikoilla kuin mitä Xbox One pystyi.  Vertailtuna nämä kaksi ovat grafiikoiltaan suhteellisen samanlaiset - parannuksia tässä uudemmassa versiossa on totta kai, mutta rehellisesti uudemmassa oli omaa silmääni mielyttävämmät grafiikat. Vaaleammat ja realistisemmat. 
Realistisuudesta tulikin mieleeni, niin haluaisin mainita sen, että vaikka pelissä grafiikat ovatkin realismin huipulla, niin Laran loukkaantuminen sekä parantuminen haavoistaan on aivan omaa luokkaansa.

Tarinan kehityksen suhteen ei vieläkään oltu oikein edistytty, tai parannuttu. Okei okei, tarina oli oikeasti parempi kuin viime vuoteen verrattuna, ainahan se on. Tarinan takia en tätä uudestaan kuitenkaan ihan heti ainakaan pelaisi, katsotaan sitten parin kuukauden päästä. Tai vuoden.

Peliä yleisesti suosittelisin kaikille, jotka ovat sarjan vannoutuneita faneja - tai niille, jotka haluavat ensi kosketuksen sarjaan. Pelillisesti se on juuri sitä Lara Croftia, mitä saattaakin peliltä odottaa, seikkailua sekä tutkimusmatkailua.


27.7.2016

Orjia Port au Princessa | Peliarvostelu

Nimi: Assassin’s Creed: Freedom Cry
Kehittäjä: Ubisoft Québec
Julkaisija: Ubisoft
Alustat:  Xbox One, Xbox 360, PS3, PS4, Windows
Testattu: Windows



Kuten olettaa saattaa, ei Freedom Cry ole pitkä peli. Alunperin DLCksi tarkoitettu peli julkaistiin kuitenkin suhteellisen nopeasti omaksi stand alone-pelikseen. Freedom Cryn tarina keskittyy Haitille, Port au Princeen. Ja päähenkilönä Adewale, rakastettu sivuhahmo, joka ei saanut tarpeeksi arvostustsa Black Flagissa.

Orjat vapauteen ja niin edelleen


Arvatkaa ihan vain huviksenne mistä ja miten Adewalen tämänkertainen seikkailu alkaa. Tai miten se alkaa pikemminkin. Aivan, hän varastaa jotain. Ja sen jälkeen yrittää paeta Templareita henkensä edestä. Aina siihen pisteeseen kunnes haaksirikkoutuu.

Adewale päätyykin siis saarelle, tai pikemminkin kaupunkiin, josta muodostuu tärkeä paikka (ja ainoakin) päähenkilömme seikkailuun liittyen.
Pelissä keskitytään lähinnä orjien vapauttamiseen joko plantaaseilta, orjalaivoilta tai ihan vain kadulla talutettavista orjista. Sekä tietenkin pahiksen tappamiseen.

Ihonväri on Adewalelle ongelma. Siinä missä lähes jokainen muu Assasin's Creedin päähenkilön ihonväri on lähennellyt vaaleaa, on Adewale musta. Vartijat eivät suinkaan lähde perään laittomuuksista. tai no, "laittomuuksista", vaan siitä, että Adewale olisi karannut orja.

Päätöntä juoksentelua

Vaikka peliä mainostettiinkin Black Flagin lisäosana, ei tässä lisärissä oikeastaan laivailua ole. Ohjaukset ovat tasan yhtä hankalat kuin ne olivat pääpelissäänkin, joten itse henkilökohtaisesti olin vain tyytyväinen, kun laivailua ei ollutkaan niin paljon kuin voisi kuvitella.

Ohjaukset olivat samat, niitähän ei vaihdettukun vasta Unityssä ja silloinkin iha pyllylleen. Tehtävissä olisin toivonut monipuolisuutta eikä sitä ainaista hiivi tänne-varasta toi- hiivi pois. Tokihan saattoi mennä rynnäkölläkin sisään, mutta se yleensä tuotti vain Desyncciä peliin. Ja tehtävän aloittamista alusta.

Itselläni pelityyli onneksi kuitenkin sopii siihen, että hiivi tänne - hiivi pois. Kaikilla ei todellakaan sovi, joskus rynnäkkökin on ihan jees. Adewalelle kuitenkin annetaan paljon erilaisia aseita, esimerkiksi firecrackerit, joilla voi houkutella vartijoita pois paikasta a paikkaan b. Näitä ei itse tullut käytettyä kuin yhdessä tehtävässä, muuten koin niiden käytön liian hankalaksi.
Aseita Adewalella on monia, on machetea, on pyssyä. Pistoolejakin. Itselläni näidenkin käyttö jäi todella vähälle, koska hidden bladet vie voittoon.

Ja kaikki loppuu kuin seinään..?

Ite tykkäsin tästä pelistä paljon enemmän kuin vertaa Black Flagiin. Adewalen hahmokehitys kuitenkin ei ollut niin massiivinen kuin olisi voinut odottaa, mutta ehkä se ei ihan aikusten oikeesti haittaa. Toisaalta, ehkä se olisi ollut mukava saada hiukan enemmän hahmokehitystä kyseiselle hahmolle. Mutta kaikkea ei voi saada, jos ihan totta puhutaan.

Yleisesti ottaen antaisin lyhyelle pelille arvosanaksi 8/10. koska hahmonkehitys oli uupuvaa Adewalen omassa pelissä, mutta tarinallisesti peli oli jotakuinkin onnistunut. Aina löytyy kuitenkin parannettavaa, ja todennäköisesti olisin nauttinut pelistä enemmän, mikäli kyseessä olisi ollut oikeasti pitkä peli, eikä alunperin DLCksi tarkoitettu lisäri.

Suosittelen peliä kaikille, jotka pitivät tai harkitsevat pelaavansa AC: Black Flagin läpi. Ja ennenkaikkea sarjan faneille.






24.12.2015

Assassiinikaksoset Lontoossa | Peliarvostelu

SAATTAA SISÄLTÄÄ SPOILEREITA! Sinua on varoitettu :)
//pahoittelut kolmesta eri versiosta - mulla oli hiukan teknisiä ongelmia sen kanssa, miten teksti menee..

Nimi: Assassin’s Creed: Syndicate
Kehittäjä: Ubisoft Quebec
Julkaisija: Ubisoft
Alustat:  Xbox One, PS4, Windows
Testattu: PS4

Tämän vuoden uutuuksiin kuuluva Assassin's Creed Syndicate ei jätä ketään kylmäksi; vaikka viime vuoden Unity olikin suhteellisen suuri floppi tavalla tai toisella, ei Syndicatesta voi samaa sanoa. Muistan elävästi korvissani pari viikkoa (tai jopa päivää) parin kaverini sanovan, kuinka Syndicate tulisi olemaan jollain asteella bugeja täynnä ja Ubisoft vain rahastaa myymällä keskeneräisiä pelejä.

Opetteleminen on nössöille.
Siinä missä melkein jokainen - lukuunottamatta ensimmäistä, sekä Liberationia - Assassin's Creed alkaa siitä, miten rakas päähenkilömme johdatetaan Creedin saloihin, tekee Syndicate tässä poikkeuksen. Assassiinikaksoset Jacob ja Evie Frye ovat täysverisiä assassineja jo valmiiksi, vaikka heissäkin on vielä erikseen kehitettävää.

Molemmissa hahmoissa on myös eroja; Jacob on se hahmo, jota on kehitetty hieman pintaa syvemmälle ja Evie taas se, jonka pintaa vain raapaistaan. Evie on kuitenkin hillitympi kuin Jacob, eiköhän sen verran voi kuitenkin itse pelistäkin paljastaa.
Vaikka kaksosten välillä onkin eroja he luovat silti saumattoman tiimin joka taistelee Lontoon vallanneita Templareita vastaan.

Eivätkä nämä tehtävät todellakaan ole yhtä ärsyttävän raivostuttavia kuin Borgiatowerit. Näissä ne ovat suhteellisen helppoja - toki riippuu millä tasolla on. Evien ja Jacobin välillä on helppo hyppiä, halusi sitten kumpaa tahansa pelata vapaassa maailmassa - määrättyjä tehtäviä ei nyt tietenkään voi pelata millä tahtoo.

Lontoon vapauttamista ja jengisotia
Syndicate kuitenkin keskittyy enemmän Lontoon vapauttamiseen kuin Shroud of Edeniin. Niimpä tehtävissä pelataan enemmän Jacobilla kuin Eviellä. Jacobilla oli muutenkin päämääräisempi tavoite Lontoon vapauttamisessa - hän oli se joka alunperin halusi Rooks-jengin perustaa, Evie ei aluksi oikein ideasta pitänyt, loppua kohden se ilmeisesti olikin ihan hyvä idea.

Kuten jo mainittu, oli myös Syndicatessa erinäisiä alueita, joita vapauttamalla pääsi liikkumaan vapaammin ilman häiriötekijöitä alueilla. Tässäkin oli hankaluutensa - joissain piti hiippailla ja joissain saattoi vain rymistää sisään. Ja tietenkin toisella nämä olivat helpompia kuin toisella - itse koin Eviellä hiipimisen helpommaksi kun taas Jacobin kanssa saattoi vain rymistellä sisään.

Missä nähdäänkin jo hahmojen erot; Evien taidot keskittyvät hiipimiseen kun Jacobin taidot keskittyvät voimaan.
Kuten Unityssakin, saattaa Syndicatessakin levelien avulla saatuja taitopisteitä käyttää miten tahtoi. Molemmat hahmot saivat omat taitopisteensä ja näin ollen pääsivät leveleitä ylemmäs samaan tahtiin. Ainoa vain että osa taidoista oli vain Evielle ja osa Jacobille, mikä on myös ihan ymmärrettävää ja samalla korosti hahmojen hienoisia erikoisuuksia.

Eniten Jacobin ja Evien sisarussuhteessa itseäni viehätti se, miten hahmoihin voi samaistua - mikäli siis omistaa pikkuveljiä, kuten minä. Se, miten molemmat naljailivat toisilleen oli jotenkin todellä hyvin kuvattu, vaikka Evietä ei sen enempää ollutkaan luonnekehitetty, kuten Jacobia. Jacob nyt muutenkin oli Syndicatessa pääosassa.

Eri kehittäjä, onnistumisprosentti 100?
Vaikka Unityn on kehittänyt Ubisoft Montreal, Syndicaten on kehittänyt Ubisoft Quebec, joka oli saanut keskittyä 100% vain ja ainoastaan yksinpelin kehittämiseen. Jonka takia myöskään itse en ainakaan PS4 versiolla mitään massiivisia bugeja nähnyt - eri asia PCllä, silläkin tulen aikanaan vielä pelaamaan pelin läpi.

Tokihan tälläisenä aikakautena tulee vain hyväksyä se fakta että bugeja löytyy lähes jokaisesta pelistä. Toisissa enemmän ja toisissa vähemmän. Se, miten niihin sitten suhtautuu on ihan ihmisestä kiinni.

Onnistumisprosentti ei siltikään omasta mielestäni yltänyt sataan, vaikka eri kehittäjä olikin. Itse pelinä Syndicate oli helpompi kuin Unity, mikä on silkka huojennus. Tarina meni paikoittain hieman ehkä ontuvasti eteenpäin - aluksi se meni nopeasti ja loppua kohden ehkä hieman hitaammanpuoleisesti.

Koko tarinan lopetus oli kyllä hieno, se täytyy myöntää. Pelin loputtua ilmestyi vielä hieman lisää tehtävää, mikä noh, saattoi aavistuksen verran puuduttaa - jotkut tehtävät toistivat hieman itseään.

Kuitenkin olin Syndicateen enemmän kuin tyytyväinen - arvosasanaksi siis antaisin 9.5/10, joka on korkeampi kuin aiemmin parhaimmaksi AC-sarjan rankkaamani peli. Tällä hetkellä ykkössija kuuluuu kiistatta Syndicatelle, joka miellyttää niin graafiselta ulkoasultaan kuin gameplayltäänkin.

Peliä suosittelen kuitenkin kaikille, joita vähänkään kiinnostaa teollinen Lontoo, Assassin's Creed sarjana ja kiinnostui hahmoista.

13.8.2015

Hautojen tutkimista japanilaisittain | Peliarvostelu


Nimi: Tomb Raider
Kehittäjä: Crystal Dynamics
Julkaisija: Square Enix
Alustat: Xbox 360. PS3, Win
Testattu & läpipeluu: Win


Vuonna 2013 julkaistu Tomb Raider on lojunut Steam-pelikirjastossani joulusta asti. Vasta näin kesäloman loppuun ehdin, tai ylipäätänsä jaksoin keskittyä pelaamiseen ja pelasinkin Tomb Raiderin tällä hetkellä uusimman osan noin kymmeneen tuntiin - ilman siis muiden hautojen raidausta, pelkästään mainstoryn kanssa.

Juttu on niin, että henkilökohtaisesti en ole sen enempää Lara Croftiin - ehkä jopa tunnetuimpaan naispuoliseen videopelihahmoon tutustunut, saatikka aikaisempiin peleihin. En vaikka itselläni on PS3'lla Tomb Raider: Collection.

Laivan uppoaminen & sieltä pelastautuminen
Hassu juttu - alku on kuin Assassin's Creed Black Flagista. Paitsi että tämä on todenmukaisempia, eikä alussa jahdata minkään asteen salamurhaajaa, vaan yritetään selvitä metsän läpi. Lara ei valitettavasti usko itseensä tarpeeksi, joten hänen ohjaamisensa on suhteellisen hankalaa tähän asti - ainakin metsästäminen.

Asiat johtavat toiseen ja jokainen haaksirikkoutunut on joutunut tahoilleen. Pidemmälle peliä edetessä tuntuu, että Lara on kaiken pahan alku ja juuri - ja menettää kaiken läheltään. Ja tietenkin tämän neitosen on pakko opetella selviytymään ja tappamaan eläimiä - kuin ihmisiäkin.


Japanilainen mysteeri
Pikkuhiljaa vyyhti alkaa selvitä ja kaiken aiheuttajaksi paljastuu Himiko, kuollut Auringon kuningatar, joka on katkera syystä x, eikä päästä ketään saarelta pois. Ketään ei kuitenkaan Laraa usko, vaan haluavat saarelta mahdollisimman äkkiä pois - onhan se kaikin puolin ihan kamala.

Kuitenkin tuntuu, että Lara on se, johon kaikki menetykset - niin ihmisissä kuin luotossakin - on se, jonka syytä kaikki on. Tietenkin, syytetään sitä ihmistä joka on lähes aina pois ryhmän luota, sehän tässä on loogista.

Kaikki kuitenkin kääntyy lopulta oikein päin, miksei olisi kääntynyt?

Aseita, panoksia ja huono tähtäys
Vaikka tähän Tomb Raideriin oli Laran aseiden käyttöä oikeasti panostettu ja ilmeisemmin pelimekaniikkaakin muutettu, tuntui se silti vielä satunnaisen jäykältä. Tähtääminen oli ainakin itselleni henkilökohtaisesti hankalaa.
Lisäksi aseiden päivittäminen oli pelin loppupuolella tehty haastavaksi, Tarvittiin paljon salvagea, mikä ei itseäni oikeastaan niinkään innostanut - en oikein ole keräilijä luonteita jos ihan totta puhutaan.

Aseita oli kaiken kaikkiaan neljä - näin esimerkkeinä jousi + nuolet sekä käsipistooli. Laran tavaramerkki, tuplapistoolit oli tästä osasta jätetty pois, mikä itseäni jäi jossain määrin harmittamaan.  Noh, peli oli kuitenkin kaikin puolin muuten suhteellisen hyvä.

Ohjaukset olivat siitäkin huolimatta helppoja, vaikka ihan rehellisesti jäin kaipaamaan parempia lähitaisteluominaisuuksia, kuin vain väistö ja oikeaan aikaan lyöminen.  Jokainen taistelu oli aika liki tulitaistelu, joka tarkoitti sitä, että kykitään suojassa ja ammutaan silloin kun on mahdollisuus.

Grafiikat alkoivat olemaan pelissä jo siinä mallilla, että ihan oikeasti jaksoi katsoa. Ja verrattuna edelliseen peliin. Peli oli oikeasti tumma, valoa oli suhteellisen vähän, mutta asetuksistahan tätäkin olisi voinut jaksaessaan ja halutessaan säätää.

  Kuitenkin, arvosanaksi antaisin 8½/10, ihan vain sen takia, että tarinaltaan peli oli lyhyt eikä hirveän kiinnostavakaan. Valitettavasti, sillä odotin peliltä suhteellisen paljon. Lisäksi olisin toivonut enemmän aseita, sekä ehkä hieman enemmän tilaa tehdä asioita ja tarkempia merkkejä esimerkiksi optional tombs tms. Pelin pariin taidan kuitenkin palata jossain vaiheessa, tuskin kuitenkaan mainstoryn pariin.

Peliä suosittelen niille, jotka oikeasti haluavat jotain pelattavaa ja tykkäävät satunnaisista aivopeleistä - ja avoimen maailman peleistä. Se, miten se on tässä pelissä toteutettu onkin ihan sitten toinen kysymys ja jokaisen oma mielipide asiasta. 


13.7.2015

Merirosvoilua Karibianmerellä | Peliarvostelu

Nimi: Assassin’s Creed IV: Black Flag
Kehittäjä: Ubisoft Montreal
Julkaisija: Ubisoft
Alustat: Xbox 360 (Xbox One), PS3 (PS4), Win, Wii U
Testattu: Win & Xbox 360 (läpipeluu)


Vuonna 2013 julkaistu, luettelossa neljäs Assassin’s Creed saa päähenkilökseen Edward Kenwayn, enemmän tai vähemmän pahamaineisen merirosvon. Edwardin tarina alkaa siitä, miten hän haaksirikkoutuu saarelle assassinin kanssa ja päättyy Englantiin.

Aikaisempi osa pelisarjasta keskittyi nimenomaan Amerikan vallankumoukseen ja sitä seurattiinkin Edwardin pojan pojan näkökulmasta.  Ei nyt kuitenkaan sekoiteta ehkä jopa pelisarjan huonoimmaksi rankattua peliä tähän peliin, joka hipoo rimaa jo todella korkealla.
 © emilia

Kulta on se juttu josta merirosvot tykkää.

Tarina alkaa eräältä Karibianmeren saarelta, johon Edward haaksrikkoutuu yhdessä Duncan Walpolen kanssa. Duncan on assasiini, joka tarjoaa Edwardille rahaa siitä hyvästä, että tuo vie hänet Havannaan – koska siitähän ne merirosvot tykkää.
Asiat ei kuitenkaan mene ihan niin suunnitellusti vaan Duncan lähtee pakoon Edwardia – jota rakas päähenkilömme sitten lähtee tietenkin jahtaamaan. Jahtaamisen kohdalla opetellaan samalla kontrolleja, mitkä ovat oikeasti elintärkeitä.
Hieman myöhemmin päästään siihen pisteeseen, että herra assasiini saadaan kiinni ja Edward vie hänen vaatteensa ja lähtee Duncanina tekeytyneenä Havannaan.
Kuitenkin, ennen kuin saarelta pääsee pois, täytyy auttaa erästä sokerikauppiasta, Stede Bonnettia, jos ihan tarkkoja halutaan olla. Steven avulla Edward pääsee Havannaan.

Assasiini vai merirosvo?

Edwardilla tuntui olevan enemmän tai vähemmän identiteettikriisiä – ollakko assassini vai merirosvo. Vai kenties molempia. Ihan rehellisestihän se ei oikein toiminut – Edward ei ihan rehellisesti ollut hyvä merirosvo saatikka assasiini.
Assassin’s Creed peleissä näin yleisestikin on ollut huono ohjattavuus – varsinkin kiipeilyssä, tosin tätä on ihan oikeasti parannettu Unityssä – mutta se onkin ollut kaikkien menneidenkin pelien ongelmana. Siitäkään huolimatta tarinallisesti ei nelonen voittanut kakkosta saatikka Brotherhoodia.
Merirosvoista saisi todellakin ammennettua enemmän tai vähemmän tarinaa, varsinkin jos mukaan sekoittaa salamurhaajat. Aihe sinällään on mielenkiintoinen, vaikkakin loppupeleissä tarinallisesti Assassin’s Creed IV on loppuunkulutettu; toisaalta taas ei.
Siinä missä kaikki muut assasiinit on koulutettu alun alkaenkin – jotkut varhemmin jotkut myöhemmin – assasiinien lahkon jäseneksi, Edward ei koskaan heihin kuulunut vaikka saikin hidden bladen ja omisti haukan näön.
 © emilia

Abstergopaloja, kirstuja ja merta.

Jos tykkää hankalista ohjauksista tää on juuri oikea peli sulle. Ja jos tykkäät keräillä juttuja, tää on oikea peli sulle. Jos tykkäät veneistä tää on oikea peli sulle.
Mutta, jos sä et tykkää vaikeista ohjauksista, veneistä tai keräillä juttuja, tää ei oo oikee peli sulle. Siinä missä ne on jonkin verran vähentänyt kolmosessa, niin sitä on lisätty nelosessa. Abstergopaljoja on randomeilla saarilla, joita on hankala löytää, kirstujakin löytyy randomeilta saarilta, lisäksi voidaan pelastaa randomeja merimiehiä ja ryöstää rahteja ja varastoja ja ties mitä.
SE, miten asiat hoitaa ei suinkaan ole tärkeää, kunhan ne tulevat hoidetuksi. Lisäksi omaa laivaa tulee päivittää koko ajan kestävämmäksi, jotta tarinassa ihan oikeasti pärjäisi suuremmille laivoille. Pienimmille laivoille pärjäsi ensimmäisilläkin kerroilla, niistä ei ollut mitään ongelmaa.
Enemmän ongelmaksi muodostui se, että Edwardin laivan tasoa ei koskaan kerrottu. Muiden laivojen kyllä, mutta ei Edwardin – taso piti itse arvioida. Huono veto Ubisoft. Kuitenkin, laivojen ohjaus oli hankala, ainakin näppäimistöllä. Ohjaimella astetta helpompi, mutta silti suhteellisen hankala. Paitsi tietenkin jos osasi, asia erikseen.
Kuten Brotherhoodissakin, tämäkin oli pienten näpertelyjen paratiisi, jossa sai kerätä jos jonkinmoista joka puolelta. Itselleni tämä ei henkilökohtaiseti ole mikään fanituksen kohde, joten se jää minulta aina enemmän tai vähemmän taka-alalle.
 © emilia
Arvosanaksi tälle kuitenkin antaisin 8/10, koska tarina ei oikein iskenyt, eikä Edward hahmona – toki huonompiakin tarinoita on nähty, hahmoista nyt puhumattakaan. Ohjaus oli Edwardina oli helppoa, mutta laivalla olisi sitä voinut tehdä helpommaksi. Se, miten itse peliä on muiden puolesta kehuttu, ei tämä peli oikein itselleni soveltunut, vaikka tämä olikin ensimmäinen Assassin’s Creed minkä omistin. Siitäkin huolimatta, peliä suosittelen kaikille, jotka pitävät vähäänkään merirosvoista tai laivailusta.

© emilia




21.1.2015

Vallankumousta Roomassa? | Peliarvostelu


Nimi: Assassin’s Creed: Brotherhood
Julkaisija: Ubisoft
Julkaisualustat: Win, PS3 & Xbox 360
Testattu: Win
Pelaajia: 1, 2-8 (internetissä)

Vuoden 2010 tienoilla julkaistu Brotherhood jatkuu täsmälleen siitä, mihin niin sanotusti aikaisempi osa jäi. Kyseessähän on suora jatko-osa Ezion elämälle, joka aloitettiin jo Assassin’s Creed kakkosessa.
Siinä missä Assassin’s Creed kakkosta pidetään sukupolven yhtenä parhaimpana Assassin’s Creedinä, voisin sanoa, että ei Brotherhood paljoa taakse jää. Siinä missä Ezio totutteli olemaan mestarisalamurhaaja ja jahtaamaan Apple of Edeniä, on nyt kaikki helpompaa.

Paluu Monteriggioniin
Ezio Auditore da Firenzen tarina alkaa Vatikaanista. Hän on juuri päässyt pois salaperäisestä kammiosta tapettuaan paavin. Hänen setänsä, Mario, tulee häntä vastaan, jolle Apple of Eden annetaankin. Matka jatkuu kattojen halki kohti turvaa – ovathan he sentään luvatta alueella.
Tämön jälkeen pömähtää näytölle Ubisoftin logoa ja kehittäjää ja ties mitä. Hämmennyn hiukan, mutten anna sen enempää häiritä, toisaalta, yleensä Assassin’s Creedien introt, prologit, miksi noita nyt sitten ikinä haluaakaan kuvata, ovat olleet pidempiä.
Kuitenkin, pian ollaankin taas tutuissa maisemissa, nimittäin Monteriggionissa. Maisema on tosin muuttunut hiukan – kaupat eivät ole enää auki, mikä on toisaalta ymmärrettävää, ja ihmisiä tuntui olevan tuplasti enemmän. Tästäkin huolimatta emme pääse heti aloittamaan kunnon salamurhaajana.
Mutta kuten aina, mikään ei ole niin auvoista kuin antaisi ymmärtää. Keskellä yötä Ezio herää paukkeeseen, ja säntää ihmisten avuksi. Valitettavasti sekään ei ole kovin ruusuinen tarina, Ezio loukkaantuu vakavasti. Siltikin voimat riittävät Claudia siskon pelastamiseen ja pakenemiseen paikan päältä. Ennen piilopaikan oven sulkemista kuitenkin Ezio vaihtaa sanasen yksisilmäisen thiefin kanssa, joka ilmoittaa menevänsä auttamaan vielä muita. Ezio nyökkää ja sulkee oven thiefin mennessä ja juoksee portaat alas.
Varsinaisestihan aina tähän asti voisi lukea, että tämä olisi sitä prologia ennen pelin alkua. En varsinaisesti itse sanoisi kuitenkaan niin, mutta sekin vain sen takia, että jo tuossa pätkässä päästin tappelemaan oikein urakalla, opettelemaan kanuunoiden käyttöä ja kiipeilemään. Ja muuta mukavaa, mitä Assassin’s Creedeiltä saattaisi odottaa.

Kaikki tiet vievät Roomaan
Tällä kertaa seikkaillaan Roomassa, täysin yhdessä kaupungissa, joka on laaja. Itse Roomassa saattaa nähdä kuuluisia maamerkkejä, kuten Colosseumin. Colousseumin rintaa päästääkin kiipeämään muutamaan otteeseen, ainakin jos ei hae tähystyspaikkaa samalla kertaa kun kiipeää sinne tehtävän muodossa. Itse kuitenkin koin Rooman kaupungin turhan isona, varsinkin kun oli vielä mahdollisuus kunnostaa sitä Monteriggionin tapaan, tällä kertaa hoidettavana oli tosin koko suuri kaupunki.
Roomaa piti hallussa Rodrigo Borgia, jolla oli valtaa useammilla alueilla. Nämä vallatut alueet näkyivät punaisella, joten Ezio oli herkemmin huomattavissa niillä alueilla, jopa siinä vaiheessa vaikka vartijat eivät kiinnittäisikään häneen muuten huomiota. Borgiatowerit oli kuitenkin eliminoitavissa, jos tappoi alueella valtaa pitävän kenraalin. Tämän tapettuaan piti enää kiivetä torniin ja polttaa se. Kuulostaa helpolta eikö?
Kartoissaan kuitenkaan Rooma ei voita, omaan makuuni Rooma ainoana kaupunkina oli liian laaja. Vaikka Assassin’s Creed 2 kartat olivat laajoja, oli ne jaettu kätevästi pienempiin osiin, tarkalleenkin seikkailua käytiin useammassa eri kaupungissa, mikä teki pelistä huomattavasti mielenkiintoisemman. Toisaalta, vaihtelu virkistää, ainakin yleensä, muttei todellakaan tässä tapauksessa.

Pienten näperrysten paratiisi
Ongelmahan ei vielä ole se, että Brotherhoodissa on kaikkea pientä vaan lähinnäkin se, että sitä on liikaa. Pientä näperrystä löytyy ties mistä, aina kauppojen avaamisesta salamurhatehtäviin ja Romuluksen aarteen hakemiseen. Tekemistä on ihan liikaa, ja aivan liian vähän aikaa.
Minulla on ollut aina paha tapa pelata koko ajan tarinan mukaan, meni henki tai ei. En itse siis varsinaisesti suorittanut muita tehtäviä, vaikka mahdollisuus olisi ollut. kuitenkin pienten näperrysten paratiisi on vain karttaa täyttävä, joka on jo huolestuttavaa. Kun mietitään että minullakin on se 24” näyttö ja kun kartta avataan koko näytölle on se edelleen täynnä. Pikkukartassa tätä ongelmaa ei ole, se oli tarpeeksi lähelle suunnattu, näytti kuitenkin hienosti vartijoiden paikat.
Pientä näperrystä oli liikaa, vähempikin olisi oikeasti riittänyt. Voi myös olla että Ubisoft ei ollut miettinyt asiaa tarpeeksi pitkälle ja vaan luonut Assassin’s Creed 2 pohjalta Roomalle samanlaisen idean kuin Monteriggionissa oli. Tässä kohtaa se ei kuitenkaan ole yhtä toimiva, totta puhuakseni. Enemmänkin ärsyttävä -, ja tuplasti kalliimpi.
Huom. Koulun peliarvosteluksi tarkoitettu, kirjoitettu 21.1.2015 © emilia
 Ikuinen sota Tempeliherrojen ja Salamurhaajien välillä
Itse aiheena en kuitenkaan koe, että Assassin’s Creedien aihe olisi millään tavalla kulutettu. Vaikka kaikki pelaamani osat tuntuvat jossain määrin käyttävän samaa kaavaa kaikki, juoneltaan ne eroavat suurestikin. Vaikkei Brotherhood olekaan jatko-osa Assassin’s Creed 2, ainakaan tavanomainen sellainen, on siinä samoja piirteitä kuin Assassin’s Creed 2. Ikuinen sota jatkuu, ajoittain ehkä selkeämmin kuin toisessa hetkessä. Merkittävimpänä muutoksena kuitenkin itse pidän suhteessa Assassin’s Creed 2 sitä, että ikuinen sota on jotenkin merkittävämmässä roolissa Brotherhoodissa kuin aikaisemmassa osassa. Todennäköisesti tämä johtuu siitä, että nyt mukana oli vallattuja alueita Borgiatowerit.
Muissa peleissä (esim. Assassin’s Creed: Liberation) en ole sen pahemmin huomannut  Temppeliherrojen ja Salamurhaajien sotaa, vaikka puolen vaihtoja ja juonta sekaannuttavia on tapahtunut sitäkin enemmän.
Veljeskunnan kokoaminen oli kuitenkin helpottava tekijä. Tämä ei ollut ongelma, vaan pidemminkin mukavampi homma kuin niiden Borgiatowereiden tuhoaminen. Lisäksi veljeskuntaan liittyneistä sai apua tehtäviin, mikäli siis apua kaipasi. Nämä kuitenkin tuntuivat helpottavan tehtävää liiaksi, toisaalta se oli hyvä juttu siinä vaiheessa kun Eziolta loppuivat lääkkeet paranemista varten.

Viva la Roma!
Rooma on vapautettu ja Ezio pääsee jatkamaan elämäänsä, ilman veljeksuntaa. Leonardo da Vincille hän sanoikin, että hän teki veljeskunnan kestämään hänen kanssaan tai ilman häntä. Siinä Ezio oli oikeassa, Rooman veljeskunta tulisi kukoistamaan.
Omaksi onnekseni peli oli juurikin sitä mitä saatoin odottaa. ostin itse pelin Steamin joulualeista, enkä kadu päätöstäni. Muulla saralla kuin sillä, että olisi pitänyt ottaa ”Special edition” –paketti, kuten tein Revelations osalla.
Arvosanaksi kuitenkin antaisin 9/10, pienien näpertelyjensä vuoksi. Ne lähinnä haittasivat pelikokemusta, vaikkei ihan niinkään uskoisi. Itsellä kuitenkin on aina ollut se linja, että enemmän tarinaa kuin sivutehtäviä, joka päti Brotherhoodissakin, vaikkei se oikein ollut mikään paras vaihtoehto – kartasta kun ei meinannut saada mitään selvää. Tyylilllisesti ja grafiikoiltaan olen kuitenkin tyytyväinen, pelattavuudesta puhumattakaan. Toisaalta, eihän vuoden 2010 peliltä voi odottaa samaa kuin vuoden 2015 peliltä?

Huom. Koulun peliarvosteluksi tarkoitettu, kirjoitettu 21.1.2015 © emilia