Näytetään tekstit, joissa on tunniste storytime. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste storytime. Näytä kaikki tekstit

25.5.2015

Storytime #5



Se ei ollut mun vika, että se talo sytty tulee.

Mut ne kaikki tapahtumat johtu kyllä musta, mut se, että se talo syttys.. C'mon, ei se musta johtunu.

On asioita, jotka kaikki tietää musta, mutta samalla kukaan ei tiedä niitä. Ne on asioita, joista ei vaan puhuta, asioita, joista tulis pysyy vaiettuna ikusesti. Mut sitte on niitä, jotka on vaan kaikkien tietoudessa ja ne puhuu siitä koko ajan. Niiku, literally 247.

Valitettavasti mä olin just niitä ihmisiä, joista puhuttiin kirjaimellisesti paskaa selän takana. Mä tiesin sen jo siinä vaiheessa, kun tulin kaapista - sehän nyt oli yksinkertaisesti synti. Mua ei oltu muutenkaan hyväksytty porukoihin sitten vuoden 2001. Tosin, en mä niihin kaivannukkaa jos ihan totta puhuttiin. Se oli aika liki yks ja sama missä mä istuin, joka tapauksessa mä olin yksin.

Mut palatakseni siihen taloon, joka sytty palamaan, se kaikki alko pari vuotta sitten ja edelleen oon nille idiooteille katkera, et ne ees kehtas syyttää mua. Totuus oli, että mun mutsi oli ollut itsetuhone siitä asti, masennuksen ja kaiken muun paskan lisäks siis, siitä asti, ku tulin ulos kaapista. Ei se sille helppoo ollu, eikä ollu mullekkaa, mut kaikki asiat kärjisty siihen, ku ne riiteli faijan kanssa. Se tapahtu pari vuot sitte ja mutsi vaan katos pariks päiväks. Se tuli kuitenki takas, et ei siinä mitään, se oli vaan plussaa. Ne ei kuitenkaan saanu sovittuu faijan kanssa, et se oli tosi huono juttu.

Kylhän mä sen tajuan, et se on tosi raskasta kuulla et oma poika onki homo. Varsinki jos on yhtä kristilline ku mun perhe. Mut kasvatettiin siihen, et Jumala on ainoo ja oikee, homous on synti ja sitä rataa. Eh, ehkä hieman hassua et just sen tyyppinen poika sanoo olevansa homo, ja ehkä hieman kliseeki, mut en mä seksuaalisuudelleni mitään voi. Tai niin mä ainakin uskon.

Täs on vaa se ongelma, et koko samperin pikkukylä on nii täynnä itteään ja Jumalan pelkoa, et ei ne mua uskois. Homoushan on synti, ainakin täällä. Emmä muusta maailmasta tiiä, koska multa on ihan oikeesti pimitetty paljon enemmän tietoa ku mä saatoin edes uskoa.

En mä koskaan ees varsinaisesti uskonu Jumalaan. En, vaikka mulle oli pienestä asti sitä tuputettu. Enemmänki se satutti, että mutsi alko eka kieltää sitä. Se kohteli mua ku aina ennenki, eikä se haitannu, mut se, miten se alko rajottaa mun elämää aina viikkojen kuluessa, se oli ahistavaa. Se oli sitä, mitä mä en hyväksyny, enkä tuu koskaan hyväksyyn. Tiiän, etten voi koskaan hommata omia lapsia, mut oon sen päättäny, et mä en koskaan, koskaan tuu antaa ittestäni huonoo kuvaa maailmalle.

Ainakaan teoriassa.

Mut palatakseni oikeesee aiheeseen, ni mä en todellakaan polttanu sitä taloa. Vaikka tästä kaupngista niin uskookin lähemmäs sen 50%. Emmä tiiä ees miten siinä kävi näin. Oikeestihan se ei ollu ees mun vikani. Olin ihan normaalisti sinä yönä ja PUM, se tapahtu.

Mä jopa tiiän oikeen syyllisen. Mut ei kukaan mua usko. Mä oon aina ollut tosi avoin, mut homous sai mut sulkeutumaan. Jo pienenä mulla oli paljon kavereita, suurin osa tyttöjä, mut veikkaan et neki oli mun kanssa vaan sen takia, et ne sai multa pukeutumisvinkkejä. Ja ne sai raahata mua kaupungille niide kanssa. Ei sillä, ettenkö olis siitä nauttinu tai mitään, mut olisin kai kaivannu jonku jätkän seuraa. Mulla ei ollu sisaruksia, eikä paljoo muutakaa -, ehkä sen takia mutsi vetikin kaameet kilarit, ku sai kuulla oikeesti mun suusta et oon homo, sori, ei tuu isoja häitä, sori, et saa koskaan lapsenlasta tai sori, et tuu saamaan ihanaa miniää, jonka kanssa lähteä shoppailemaan?

Mä en oikeesti tiiä, mut olisin oikeesti voinu valita kertomisen ajankohdan paremmin. Se on tosiasia, et mutsi sairastu masennuksee ku kuuli mun olevan homo. Faija taas otti vähä perinteisemmä sairaude haltuunsa, alkoholisimin. Tokihan tää edestautti hiema mutsin masennukse etenemistä, mut olin kuitenkin pääsyy siihen. Tai niin ainaki sain kuulla päivittäin. Ulos ne ei kuitenkaan mua heittäny, mikä oli ihme.

Mä olin kuitenkin päättäny, et muutan mahollisimman äkkii pois täst pikkukylästä, mut sit tapahtu tää tulipalo. Mun porukat kuoli siinä, mut se ei todellakaan ollut pienin mun murheista -, se sattu oleen just se päivä, jollon mä olin poissa kotoota. Ja tietenki nää valopäät keksi syyttää mua tuhopoltosta. Hups.

Ei sillä kuitenkaan ollut niin paljoa merkitystä joutuisinko vankilaan vai en. Se, että mä tiesin olevani syytön, tuskin veis mua vankilaan. Huoh, en mä tiiä. Ehkä mun olis pitäny vaan aikanaan kadota mahdollisimman kauas täst paikasta, esimerkiks sillon ku mä olin poissa.

Mut se oli varmaa, et se talon syttyminen ei ollu mun vika.

Se oli kokonaan mutsin vika. Kerroin siit pari vuotta myöhemmin kun olin päässy ulos sielt vankilast. Ne oli vaan heittänyt mut sinne koska niil ei ollu parempaakaan tekemistä eikä niit kiinnostanu tarpeeks. Emmä tiiä, oon tavallaa katkera niille mut loppupeleissä ei sillä oo merkitystä. Kaikkeen tottuu. Sitä paitsi, tällä hetkellä mä asun Ranskassa mun ihanan poikaystäväni kanssa, eikä sillä oo paskaakaan merkitystä mitä mieltä mun sukulaiset on musta.

Eikä tää ees ollu mun elämän traagisin kokemus, loppupeleissä siis.




21.3.2015

Komedia kultaa: The Walking Dead | Storytime 4


Oli muutama asia, jota ihmiset oikeasti katuivat. Ei, mä en puhu nyt siitä, miten ihmiset katuu kun ne ei hankkinu lapsia nuorina tai siitä, miten ne ei eläny elämäänsä täysillä ku oli nuoria. Mä puhun siitä, ku ihmiset ei uskonu Jumalaa sillon ku sille olis oikeesti ollu tarvetta. En mä mee sanomaan, että se olis itse totuus uskoo Jumalaan, en mä itekää enää usko, mut ne sanoo et se on se juttu, mitä ne katuu.
Mulla on aina ollut jotenkin paha kutina siitä, ettei Jumalaa olis oikeesti olemassa. JA mä sainkin siitä todisteen vajaa vuos sitte, ku kaikki meni ihan sekasin maailmanlopusta. Se oli sellane perinteinen zombiemaailmaloppu, et kuollessa ihmine muuttuu eläväks kuolleeks, mut onneks, siis onneks, mä olin valmistautunut asiaan. Useet ei kuitenkaan ollu, ja pian mun ympärillä oliki pieni porukka, jonka kanssa mä saatoin lähtee ettii pelastusta luvatusta turvapaikasta, josta radiossa puhuttiin. Jokane siit porukast usko siihe paikkaa, mut se oli vaan niin helvetin kaukana Atlantasta ja mä olin ihan varma, et puolet täst porukast tulis kuolemaan. Siis oikeesti.

Mut kaikki tosiaanki alko silleen hassusti, et mä heräsin koomasta sairaalassa. En mä tietenkään tajunnu puoliikaan mitä tapahtu, näin vaan et koko paska olikin hylätty. Ja et mun oven edessä oli barrikadi. Mikä vitun järki. Mä kuitenkin lähin siin sitte tutkiin paikkoja ja löysin hassun viestin. Siin luki jotain et ’Älä kuole, avaa sisältä’. Se kuulosti helveti tyhmältä, mut kai niil ihmisil ketä mut oli hylänny oli joku syy jättää nii tyhmä viesti. Sit alko kuuluu sellasta murinaa ja örinää, vähän niiku zombeja. Niit äänii alko kuuluu aina vaa enemmä ja enemmä, mut hei, ei se mitää. Olin edelleen nii vitun pöllyssä heräämisestä, et ei sillä ollu mitään merkitystä. Mut sen mä muistin, et mul oli poika ja vaimo. Ja sit se kusipää työkaveri. Lähin kuitenkin aika nopeeta helvettii sielt sairaalasta ku ne elävät kuolleet alko jahtaa mua.
Mä olin kyl ihan hukassa, mut ihan ekana hakeuduin omaan talooni. Mä jotenkin oletin, et mun vaimo ja poika olis ollu siel, mut ei sitte vittu. Ne oli varmaa lähteny pakoo noit elävii kuolleit, tai niin mä ainakin toivoin. Mä kuitenkin vaihoin täsä vaiheessa sen vammasen sairaalakaavun pois päältäni mun työvaatteisiin, niihi seriffin asuun. Se oli ollu mun ammatti ja jotenki sain täst lisää pontta lähtee ettiii ihmsii ja kattoo, et oonko ihan yksin tääl kaupungissa. EN mä kuitenkaa pitkälle päässy, koska well, ne vitun kuolleet. Ne ei oikee tykänny ku ääntelin ku mikäki idiootti, rapistelin kaikkee mahollista. Sit mun piti pöllii jonku zombin pyörä et pääsin liikkuu ees vähän nopeempaan.

Se ongelma kuitenkin oli se, että mulla ei ollu paikkaa minne mennä. Okei joo, siin vaiheessa ku jouduin saarroksiin niide zombien kanssa, ni sielt  tuli joku ystävällinen mustamies auttaan mua sen poikansa kanssa. Me sit ystävystyttiin ja miettittiin et mikä olis täsä tilantees paras vaihtoehto. Päädyttiin sit siihen et he jää sinne ja mä jatkan matkaani Atlantaan.

Mä kuitenkin tajusin, et ei hei helvetti, mullahan on tääl mun takataskussa poliisiaseman avaimet ja niide asekaapin avain. Ja et hei helvetti, enhän mä tuu selviin tuol sekuntiakaan ellei mulla ole mitään aseita tai mitään. Me sit lähettiin yhteistuumin tän mustanmiehen kans – ja sen pojan, vaik se poikakin oli yhtä hyödytön ku mun poika sillo pienenä – hakeen niitä, mä sentään lupasin niille puolet niist aseista.
Sit ku me päästiin sinne poliisiasemalle ni me peseydyttiin. Tähä ei niiku teoriassa liittyny mitää homoeroottista, mut mieti nyt, kaks miest ja yks poika samas suihkus..? Mä taisin just tulla.
Kuitenkin, sen suihkun jälkeen vedin ne samat homeiset bokserini jalkaan, ei siin mitää nii veti nää kaks muutaki. Me sit siirryttii siit sinne asevarastolle ja huomattii et siel oliki vähemmä aseita ku mä olin antanu ymmärtää. No, niistä tuliki sitte tappelu. Kauaa me ei tosin ehitty tapella, koska me oltiin saatanan ääneikkäitä ja jouduttiinki sitte niide kuolleiden takaa-ajamiks. Ei helvetti, oltiin kyl fiksuja et napattii kaikki aseet mukaa mitä saatii, ammuksista puhumattakaa ja juostii takas näide kämppää. Harmi vaa et se saalis jäi tosi pieneks. Huomasin kans et mun kunto oli lopahtanu, kauankohan mä olin siel sairaalas mädäntyny.

Siit huolimat, mä päätin, et lähen sinne Atlantaan aamulla. Eihän se helppoo ollu, mut olin opettanu näille kahelle opetuslapselleni enemmän ku olisin voinu kuvitella, siis jos vertaa sitä miten kauan vietin näiden kanssa. Mä jätin niille avaimet siihe poliisiasemalle et he voi sit halutessaan mennä sinne. En mä niillä enää mitään tehny. Me kans sovittiin, et pidetään radiopuhelimilla yhteyttä ja mä sit kerron heille, et onks siel Atlantassa turvallista, et voiko he kanssa tulla. He ei oikee ollu innostuneita jättää heidän kuollutta vaimoaan – ja sen pojan äitiä – tänne, koska se noh, olis ollu vaan niin vitun tekopyhää.

Aamul mä sit eka lähin kävelee sitä tietä pitkin ja pöllin joltai toiselta pyörän, jonka edellisen tavoin lupasin palauttaa joskus, ja sit hylkäsin sen pyörän ku löysin yhelt hevostilalt hevosen. Mä sit ratsastin sillä sitä todi tyhjää moottoritietä pitkin, samalla ku siin toisella puolella oli ne kaikki autot jonossa, jotka ei ollu päässy pois kaupungista ajoissa. En mä tiiä mikä niide ongelma oikeesti oli, tää toinen tie oli iha totally fine ratsastaa. Ja veikkaan et sama oli ajamisen kannalta.
No anygays, ku mä pääsin sinne helveti Atlantaan ni mä yrtin saada yhteyden nii mun kavereihin siel toises paikas. Ei ne tietenkää ollu linjoilla tai mitään, mut ei se mua kiinnostanu nii paljo, et olisin välittäny. Sen sijaa ratsastin keskelle kaupunkia ja totesin et holyshitfuck tääl on näit elävii kuolleit tai jotain ni hylkäsin sit heppani ja ammuskelin hetken niit. Ei siin mitää, mut mult alko panoksest loppuu ja käsi väsyy ku ammun iha vitu vammasest asennosta. Ni sain sit mahtavan idean et hei, mä meen tonne tankkiin piiloo. Totta kai tää sit houkutteli ne kuolleet mun perää, mut ei hätää, mä hoidan, mä hoidan. Piilouduin sit sinne ja sit joku alko randomisti puhuu mulle sen radiopuhelime välityksellä.

Se keskustelu meni jotenkin näin:
”Hei sä, kuka sä oot?”
”Joo siis uhm”
”Ei hei nyt jätkä sano se helvetin nimes tai me ei auteta sua”
”Rick Grimes”
”Joo moro, mä oon Glenn, entine pitsapoika. Jos apu kelpaa ni me hommataan sut helvettii sieltä”
”Joo ok, mitä haluutte mun tekevän?”
”No siis ihan ekaks sä niiku hilaat ittes sinne tankin alle ja sit sä niiku ryömit sieltä pois ja me raivataan sulle tilaa ja teorias niiku kulkuväylä et pääset tänne kauppakeskukseen”
”Joo ok, entä käytäntö?”
”No me testataan sitä nyt. Oo valmiina puskeen ittees läpi sielt helvetistä ok. Me ammutaan sitte ku voit tulla.”

Ja sit se saatanan radiopuhelin sammu. Ne ei puhunu mitää sen jälke mä vaan ite alon toteuttaa tätä näide suunnitelmaa ja möyrin sinne tankin alle, se oli vitun epämukavaa, mut oli ihan whortti. Ei siin mitää, hankaluuksii toi mun hattu, josta en suostunu luopuu ja sit tietenki noi aseet, jotka oli iha elintärkeitä mulle. Ne sit alko ampuun ja mä aattelin, et täs on mun mahikset, olin väärässä. Ne oli ampunu vaa sen takii et joutuisin niide kuolleide syötäväks mut hähhää, olin fiksumpi ja raivasin tieni. Sit tää Glenn viel haki mun hattuni, se oli cool.
Mä olin jotenki arvannu, et ei toi nössökkä, ollu voinu suunnitella tota masterplanii, et ne jättäis mut sinne tankin alle syötäväks. Enkä mä ees ymmärtäny niide järjejuoksuu oikeesti – mä olin se, jolla oli kaikki tarpeelliset aseet ja muut vastaavat.

Tai niin mä ainakin luulin.

Pääsin kuitenki sinne kauppakeskukseen ja sitä rataa, mut oikeestihan sillä ei ollu  mitää vitu merkitystä olinko mä siellä vai en. Ei niit kiinnostanu muutku ne aseet, mut Glennillä oli ihan selkeesti jotain mun varalle. En kyl tienny mitä, mut jotain. Selitin mun tilanteen ja ne kerto, et niillä oli pieni leiri muide selviytyneiden kanssa Atlantan ulkopuolella.  Me sit chillattii siin hetki ja ne kaikki siel kerto nimensä, en mä niit ees kaikkii muista, eikä kyl oikeestaan kiinnostakaan, jos ihan totta puhutaan. Mut se Glenn.. Ei saatana mikä jätkä. Mä nappasin siltä mun hattuni ja sit päädyin jutteleen sen kanssa kaikesta. Mä kerroin mun kaverista, Shanesta, joka oli ollu niiku mun bff sillo aikoinaa ja sit tää jätkä vaa sano, et se on elossa. Se mullisti mun maailma ja olin vaa et ei helvetti jätkät. Mun on pakko nähä se nyt heti. Niiku asap.

Me ei kuitenkaan lähetty heti sielt kauppakeskuksest sinne leirii, vaa jäätii juttelee jostai turhasta. Emmä tiiä, olisin halunnu nähä mun bff’n jo, mut ilmesesti Glenn halus olla kusipää ja viivyttää tätä mun reissuu tai jotain. Yh, en tykänny siit jätkästä enää se oli tyhmä.

Siit huolimatta me jouduttiin niide elävie kuolleide jahtaamaks, tai kävelijöiden, kute Glenn niit nimitti. Se kyl kuulosti vammaselta, mutta mennää sitte sillä. Ne kävelijät sit kuitenki tuli meiä perää ja me jouduttii lähtee helvettii sielt, jätettii meiä kaikki kamat ja kaikki sinne. Ei siin mitää, me päätettiin et tullaan hakeen ne sit myöhemmi ja juostiin helvettii sielt. Ja lähettii sitä niide leirii kohti.

ei, tän ei oo tarkotus loukata ketään, ja kyllä, parodiaa walking deadista, joka seuraa aika liki sitä telkkarissa esitettävää. älkää tappako jooko.

3.11.2014

Storytime #3

"Lumimyrsky"

Olipa kerran kaukana kaikesta kylä. Jo vuosikausia kylä oli ollut lumen vankina ja ajoittaiset lumimyrskytkin piinasivat tätä kylää. Kaikkein kauheimmat rikolliset hätistettiin sinne kärsimään rangaistustaan – sieltä kun ei ollut pakokeinoa. Suurin osa siis kuoli sinne, ei heitä noudettu rangaistuksen jälkeen pois.
 © emilia
Kylässä kuitenkin oli toimiva arvojärjestys, eikä kylääkään haitannut sinne tulevat rikolliset, kerrotaan, että koko kylän väki koostui entisistä rikollisista.
Muutama vuosi sitten kuitenkin tapahtui muutos. Lumi, joka oli tuolla Siperian lumisilla aavikoilla kylää vanginnut, alkoi sulaa. Kerrankin olisi mahdollisuus päästä pakoon! Kukaan ei kuitenkaan ollut innoissaan lähtemisestä, eivät ainakaan ne vanhimmat, nuorimmat sen sijaan halusivat yrittää.

Nuorista valittiinkin sitten pieni ryhmä, jonka johtohahmoksi nousi kaksikymmentä vuotias Jeremy. Jeremy oli aikoinaan vangittu lievästä pahoinpitelystä, joskin päässyt vapaaksi, mutta joutui uudelleen satimeen murhasta.
Mutta vaikka Jeremy oli nuori, uhkui hän silti intoa ja halusikin takaisin ulkomaailmaan. Tällä paikalla ei ollut enää mitään annettavaa hänelle, ei vaikka hän haluaisi.

Jeremyn seuraksi valittiin vielä neljä henkilöä. Yksi näistä oli kuvankaunis Javiera. Javiera oli aikoinaan halunnut politiikkaan mukaan, mutta hänen rikostaustansa, joka koostui lähinnä hyväksikäytöistä oli sen estänyt. Sittemmin Javierasta oli tullut poliisilaitoksen vakiovieras, vaikka viimeinen niitti tuomioon olikin alle kymmenen vuotiaan hyväksikäyttö.

Javieran ja Jeremyn lisäksi lähtivät matkaan myös kolmoset; Zo, Zi ja Ze. Vähäpuheisia jokainen, kukaan ei varsinaisesti tiennyt miksi he edes olivat täällä, olivatpahan kuitenkin.

Muutama päivä retkeä valmisteltiin, ennekuin vanhimmat edes uskalsivat päästää nuoret ulos kylästä. kuten jo sanottu, ei kylästä ollut kukaan poistunut kymmeniin vuosiin, ellei jopa satoihin. Lähdön ajan koittaessa, nuoret hyvästelivät muut – eiväthän he tänne olisi palaamassa. Ehei. Se ei kuulunut yhdenkään suunnitelmiin.
Jeremy asettui jonon kärkeen, Javiera toiseksi sekä kolmoset jonon hännille. Jokaisella heistä oli oma, itsetehty reppu, joka koostui lähinnä vaatteenkappalista, mutta myös joistain satunnaisista lehmännahkapaloista. Ruokaa repussa oli jokaiselle muutaman viikon tarpeiksi, vaihtovaatteita taas ei. Sivistyksessä niitä sitten saisi.

”No, onko sinulla karttaa?” totesi Javiera kevyesti, sipaisten mustaa hiuskiehkuraansa pois silmiensä edestä. Jeremy ei kuitenkaan kuunnellut tuota -, häntä ei kiinnostanut. Eihän hän edes olisi halunnut seksuaalirikoksista tuomittua tyttöä mukaansa, ehei, ketä tahansa muu tyttö olisi olut parempi vaihtoehto tähän matkaan. Vaikka se.. Murhasta tuomittu. Ketä tahansa muu, kuin Javiera.
”Ei sitten”, Javiera nurisi. ”Ei kukaan pakota sinua kertomaan meille suuntaa.”
”Riittää, että seuraatte minua”, Jeremy totesi -, se jos mikä saisi riittää, halusi neiti sitä tai ei.

Illalla, auringon laskeutuessa vuorien taakse, Jeremy pysähtyi. ”Leiriydymme tässä”, hän totesi, heitti reppunsa maahan ja alkoi kaivaa reppuaan. Kolmoset näyttivät hämmästyneiltä, Javiera vain pyöräytti kyllästyneenä silmiään.
”Teltta”, Jeremy totesi löytäessään etsimänsä. ”Pakkauksessa on kaksi..” hän aloitti.
”Joista kolmoset saavat toisen ja me nukumme toisessa”, Javiera jatkoi lauseen loppuun, vaikka tiesi varsin hyvin, ettei Jeremy sitä niin ollut tarkoitettu.
”Aivan”, Jeremy tyytyi toteamaan ja kaivoi toisen teltan kolmosille. Kolmoset ottivat työn vastaan ja lähtivät telttaa kokoamaan, samalla kun Jeremy kokosi toista. Silmäkulmastaan nuorukainen näki, ettei Javieralla ollut aikomustakaan auttaa, ehei.
Teltan kokoamiseen meni oma aikansa, jonka jälkeen Jeremy oli jo valmiiksi väsyksissä. Kolmoset olivat valmistaneet jo ruokaa ja Javiera istui tulen vieressä kuppi kädessään. Selvästikin tuo oli istunut siinä tyytyväisenä jo kauan, miettimättä, että voisi auttaakin. Jeremy pyöräytti silmiään turhautuneena, mutta nappasi kuitenkin Zon tarjoaman keittolautasen. Hyvillä mielin Jeremy söi, sen enempää ajattelematta aikaisempia tapahtumia. Syötyään Jeremy jätti lautasensa siihen, huikkasi vain nopeasti muille;
”Olen nukkumassa. Teidänkin kannattaisi, huomenna on aikainen herätys.”
 © emilia
Javiera pyöräytti nopeasti silmiään, hörppäsi nopeasti juomansa loppuun ja lähti Jeremyn perään. Kolmoset jäivät vielä siivoamaan tavarat kasaan, ennen kuin hekin käpertyivät telttaansa nukkumaan.

Yöllä kuitenkin Jeremy heräsi lämpöön kehollaan. Tuo huomasi, kuinka Javiera oli painautunut kiinni häneen. Jeremy työnsi tytön kauemmas hänestä ja jatkoi uniaan. Hän ei todellakaan aikoisi sietää Javieraa yhtään sen enempää kuin olisi pakko -, pakkokin oli jo liikaa.

”Jeremy!” kiljaisi kirkas ja heleä ääni. ”Herää idiootti!” kuului vielä uudestaan.
”Mitä nyt?” Jeremy kysyi unisena. Hän kuitenkin painoi päänsä takaisin tyynyynsä, kun huomasi huutajan olevan Javiera.
”Idiootti!” Javiera kirkui täyttä kurkkua Jeremyn vieressä. ”Kolmoset.. Heidän telttansa on kadonnut”, Javiera totesi vielä hiljaisena.
”Mitä?” Jeremy sanoi ja pomppasi salamana ylös. Hän veti kamat päällensä ja rymisti ulos teltasta. ”Ei”, hän sanoi, kun huomasi saman kuin Javiera hetki sitten. ”Ei ole todellista.”
”Käännymmekö takaisin?” tyttö kysyi hänen takanaan hennosti.
”Emme”, nuorukainen totesi. ”Kamat kasaan, lähtö vartin päästä”, hän totesi vielä, samalla kun kampesi omia kamojaan teltan suulla kasaan.

Vartin kuluttua oli teltta pakattu ja molemmat osapuolet valmiin lähtöön. Nopeana tahtiin he lähtivät tarpomaan lumen keskellä, kolmosten kohtalo tietään varjostaen.
”No, onko sinulla jo kartta?” Javiera yritti uudestaan.
”Ei”, Jeremy vastasi.
Javiera pysähtyi tyrmistyneenä. ”Tarkoitatko, että olen saattanut mahdollisesti tarpoa ympyrää?!”
”Kyllä”, Jeremy totesi.
Tyttö pyöräytti silmiään suureleisesti, eikä todellakaan ollut tyytyväinen. ”Äh, ihan sama sitten. Kuollaan molemmat tänne!”
Jeremy pyöräytti silmiään nopeasti. Ei hän tyhmä ollut -, totta kai hänellä oli kartta. Hän ei vain halunnut kertoa siitä Javieralle, eikä tytön sitä tarvinnutkaan tietää.

Vaikka koko päivän oli tuullut, eivät kumpikaan osanneet odottaa kunnon myräkkää. Vaikka lunta olikin vähän, sai siitä Siperian lumisilla aavikoilla kunnon lumimyrskyn. Kaksikko oli kävellyt koko ajan myrskyn silmässä -, eivät siis olleet tunteneet heiveröistä tuulenvirettä enempää.

Hyytävä tuuli kuitenkin voimistui koko ajan. Se sai Jeremyn aika ajoin ottamaan aavistuksen verran takapakkia, vaikkei olisikaan halunnut. Nuorukaiselle tämä oli aivan hirveää pakottamista, vaikka hän olikin nuori; vanhimmat vain olivat valinneet hänelle huonoimman ihmisen ikinä hänen seurakseen.
”Etsitään suojapaikka”, Javiera kinusi. ”Joku luola vaikka”, hän mumisi vielä ja osoitti kohti vuorta.
”Selvä”, Jeremy totesi ja muutti kurssia. Nyt hän suuntasi lumimyrskyä pakoon kohti vuorta.

Vuoren juurelle päästessään hän etsi lumihiutaleiden seasta edes jonkin asteista suojaa itselleen. Ja Javieralle, vasten tahtoaan tosin, mutta etsipä kuitenkin.
”Tuolla”, hän sanoi ja lähti kiipeämään. Javiera kiipesi Jeremyn perässä, vaikkei ihan samaa tahtia päässytkään.
”Anna reppusi”, Jeremy sanoi Javieralle. Tyttö katsoi hetken nuorukaista kummastuneena, mutta antoi sitten reppunsa. Jeremy nopeutti vauhtiaan ja huomasi, kuinka Javiera jäi jälkeen, muttei tarpeeksi. Lumimyrsky teki näkyvyyden erittäin heikoksi ja Jeremynkin näkyvyys oli lähinnä nollissa. Kädet ja jalat alkoivat pikkuhiljaa kohmettumaan kylmästä, mutta Jeremy päätti olla luovuttamatta.
Sitä hetki, hän löysi etsimänsä luolan. Juuri sopiva, hän mietti ja heitti kaksi reppuaan sinne ja kömpi itse perään. Sen jälkeen hän alkoi kasaamaan lunta oviaukon eteen, jotta lämpö ei katoaisi. Hän ei kuitenkaan ollut tarpeeksi nopea -, Javieran melkein kuoliossa oleva käsi hapuili luolan reunaa.
”Sori”, Jeremy aloitti vahingoniloisesti. ”Ei tilaa”, hän sanoi vielä, samalla kun potkaisi Javieran kylmästä kovettuneita käsiä. ¨
”Miten niin ei?!” Javiera kiljaisi. ”Siellä on riittämiin tilaa!”
”Ei sinulle”, nuorukainen totesi kylmän viileästi. ”Ja nyt sinun on aika kuolla, aivan kuten kolmostenkin.”
”Mitä?!” Javiera kiljaisi. ”Tapoitko sinä heidät?”
Jeremy hymähti. ”Totta kai tyttökulta”, hän sanoi. ”Ja nyt on sinun vuorosi.” Jeremy vetäisi puukon taskustaan ja laittoi sen Javieran rintakehää vasten.
”Viimeisiä sanoja kulta?” Jeremy sanoi ja siveli tytön mustia hiuksia, jotka olivat jo melkein jäätyneet kiinni toisiinsa. Lumen tuleminen alkoi olemaan jo tiheää, niin, ettei Jeremy nähnyt enää Javieran kasvoja.
”Mielipuoli”, Javiera totesi ja yritti lyödä Jeremyä, siinä onnistumatta. Samassa terä vavahti Javieran rinnan läpi, aloittaen massiivisen verivuodon suoraan lumimyrskyyn. Jeremy sen sijaan alkoi vain hohottaa nauruaan, jättäen Javieran pikkuhiljaa kylmettyvän ruumiin valumaan alas vuorenrinnettä, suoraan myrskyn silmään.

Jeremy sen sijaan vietti muutaman päivän luolassaan, ennen kuin uskaltautui ulos. Ulkona häntä odotti puhtaanvalkoisena hohtava lumi ja auringonpaiste. Hän jatkoi kiipeämistä aina vuoren huipulle, huomatakseen, että vuoren alla oli kaupunki.
Jeremy oli tehnyt sen.

 © emilia
EPILOGI/ Kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen 
Jeremy istui tapansa mukaan eräässä kahvilan kulmapöydässä pukupäällään. Täällä kukaan ei tiennyt hänen taustoistaan, hän oli päässyt aloittamaan täysin uuden elämän. Hörppiessään kahviaan ja selatessaan lehteä, oli Jeremy kuulevinaan etäisesti tutun äänen edessään.
”Herra?” toisti ääni uudestaan. Jeremy katsahti vain järkyttyäkseen pahemmin. ”Onko tämä tuoli vapaa?” kysyi nainen hennolla, tuulikellomaisella äänellään.
”Toki”, Jeremy vastasi hiljaa.
”Kiitos”, nainen totesi nopeasti. ”Ja.. Olit aivan oikeassa”, hän sanoi vielä. 






16.3.2014

Storytime 2#


”Ensimmäinen”

Verenpunaiset sormet suorastaan loistivat katulamppua vasten. Jäänsiniset silmät puolestaan olivat täyttyneet kristallinkirkkaista kyynelistä. Kyyneleet, ne olivat ainoa asia, jota neiti ei ollut ottanut huomioon.

Vaikka neiti itki, ei se kestänyt kauaa. Varsin nopeasti itku vaimeni nyyhkytykseksi ja sen jälkeen vapinaksi – mikäli olisi ohikulkijoita ollut, he eivät olisi nähneet tytön kyyneliä, vain hänen pienen vapinansa. Mutta siltikin, vasta kuusitoista kesäinen neiti oli suorittanut ensimmäisen – ja toivottavasti viimeisen – murhansa.

Aivan vähän vapiseva pää kääntyi kohti Valkoista taloa -, paikkaa, jossa hän oli kasvanut, elänyt. Mutta samalla hän oli kääntänyt päänsä kohti kotia. Kotia, jota hänellä ei enää ollut. Kotia, johon hänellä ei ollut enää asiaa.
Samaan aikaan, jäänsiniset silmät saattoivat nähdä, kuinka spottivalot yksi kerrallaan syttyivät – etsinnät olivat alkamassa. Neidillä ei olisi enää paljoa aikaa, joten hän hivuttautui alas, laski oikeanpuolimmaisen, verenpunaiset sormensa saappaan varteensa, vain varmistaakseen, ettei ollut unohtanut mitään. Ja kyllä, toinen hänen kolmiteräistä tikareistaan oli edelleen siellä, minne hän oli sen laittanutkin – saappaan varressa.

Yhtä nopeasti, kuin hän oli laskeutunutkin, hän nousi, suoristi selkänsä ja alkoi miettiä mahdollisia pakokeinoja – yksi jos toinen putkahti neidin mieleen, vaikka jokainen tuli hylätyksi, niitä ei vain voinut käyttää. Toisaalta, hänellä oli kaikki eväät päästä maasta pois vielä tänään.. Olihan hän sentään presidentin tytär. Oma, yksityinen lentokone saattaisi helpottaa asioita, vaikkakin, siinä vaiheessa kun hän pääsisi itse lentokentälle, kaikille olisi jo tiedossa se, että hän, Ximena Amelié CapDeviva oli murhannut oman isänsä, Presidentti Jack CapDevivan, sekä äitinsä Hayley CapDevivan..

Ximenan oli kuitenkin päästävä johonkin piiloon. Parhaimmaksi paikaksi hän valitsi syrjäkujan, jossa hän piilottelisi pari päivää.

”Poliisista päivää” – lause kuitenkin keskeytti murhaajaneidon ajatukset. ”Etkös sinä ole presidentin tytär?”
”Olen kyllä”, Ximena vastasi, laittaen veriset kätensä samalla taskuihinsa. ”Kuinka niin? Onko jotain sattunut?” hän sanoi, niin viattomasti kuin vain pystyi.
”Ei, ei mitään ole käynyt.. Mietimme vain, mitä helvettiä teet tähän aikaan yksin kaduilla?” poliisi kysyi vielä. ”Tarkoitan, eikös sinulla tulisi olla esimerkiksi henkivartija mukanasi?”
”Ehkä..” Ximena aloitti. Samalla hän haparoi taskussaan olevaa asetta. ”Mutta tänä yönä, päätin karata, enkä kaipaa silminnäkijöitä.” Samalla tuo veti pistoolinsa pois taskusta, painaen sen poliisin ohimolle. ”Ja koska sinä satuit olemaan väärässä paikassa, väärään aikaan, adios”, neiti sanoi ja painoi liipaisinta. Valitettavasti.
Koskaan mikään ei mennyt, niin kuin oli suunniteltu. Poliisi kaatui maahan ja neidin jäänsiniset silmät katsoivat näkyä.
”Sääli”, hän tokaisi ja astui kauemmas ruumista. ”Hän oli niin hyvä mies..” Lopulta Ximena kuitenkin työnsi pistoolin takaisin taskuunsa, lähtien kävelemään poispäin poliisista. Seuraavasta syrjäkujasta hän jo kääntyikin, vain oikaistakseen erääseen asekauppaan matkan varrella.

Matalapohjaiset saappaat kopisivat hiljaisesti katukivetystä vasten.  Vaikka olikin jo keskiyö, ehkä jopa yli, ei neidillä ollut mikään kiire -, hänen tietojensa ja oletuksiensa mukaan, kaikki alamaailmankapakat olisivat tähän aikaan yöstä auki. Ja mikäli näin ei olisi.. No, se olisi huonompi homma Ximenalle. Siinä vaiheessa neidillä ei olisi paikkaa, mihin piiloutua, tosin hän saattaisi hyvinkin olla viimeinen ihminen, jota epäiltäisiin. Koskaan ei kuitenkaan saanut olla liian varovainen, pieni näkyvyys oli aina hyvästä.

Jäänsiniset silmät katsoivat syrjäkatua arvioiden, kuin miettien, missä hänen etsimänsä paikka oli. ’Ei, ei, ei’ kaikui tytön mielessä, eikä ihme – olihan hyvin mahdollista, että tyttö vangittaisiin, ennen kuin hän ehtisi asekaupalle. Vaivalloisesti tyttö kulki sotkuisten kujien läpi, vain päätyäkseen suuremmalle kadulle.  
Katsoessaan vasemmalle, hän saattoi nähdä kaukaisuudessa häilyvän Valkoisen talon, jossa jo nyt oli jokainen mahdollinen valo sytytetty ja etsinnät olivat selvästikin alkaneet.

Hymähdysten kera neiti kääntyi suoraan oikealle, vetäen samalla beigenvärisessä takissaan olevan hupun päähänsä. Askeleet kuitenkin hitaantuivat nopeasti.. Selvästikään Ximena ei halunnut paeta. Hän ei voisi. Hän ei saisi. Hänet tultaisiin kuitenkin tunnistamaan kaikkialla.

Itkupotkuraivari. Mikään ei onnistunut. Ximena ei ollut suunnitellut asiaa tarpeeksi pitkälle. Ja kaikki aina nimittivät häntä tarpeeksi fiksuksi tekemään jopa murhan. No, tässä se taas nähtiin –, neiti ei selvästikään ollut tähän tarpeeksi fiksu.

”Psssst”, kuului kuitenkin karhea miehen ääni. ”Hei, sinä siellä!”
Ximena kääntyi katsomaan ääntä kohti.
”Hei tyttönen, täällä näin! Tule tänne.” Epäröivänä neiti asteli äänen suuntaan, jälleen niille kuuluisille sivukaduille Washingtonissa. ”Kuules tyttö..” ääni aloitti. ”Vaikutat juuri sellaiselta.. Diileriltä, tiedäthän sinä. Näytä mitä sinulla on.”
Jäänsiniset silmät tarkkailivat epäilyttävää ja selvästikin aineissa olevaa miestä.  Arvioiden neiti katsoi tuota, mies – tai pikemminkin poika – oli ehkä Ximenaa vanhempi, vuoden ehkä.
”Kuinka paljon olet valmis maksamaan?” Ximena kysyi lopulta, pitkän harkinnan jälkeen.
”Paljon!” jätkä huudahti. ”Olen valmis maksamaan vaikka henkeni.” Ximena pyöräytti silmiään, kaivoi taskustaan täysin sinisen pillerin.
”Kelpaako?” hän kysyi lopulta. Hän piti avokämmenellä sinistä pilleriä, eikä hänellä itselläkään ollut varmuutta, oliko pilleri tosiasiassa mitään huumetta vai vain jotain särkylääkettä. Mutta jos se jätkälle kelpaisi niin mikäs siinä. Äkkiä pilleri oli kadonnut neidin kädestä jätkän suuhun.
”Paljonko olen velkaa?” jätkä kysyi vielä, vetäen huppunsa pois päästä. Hupun alta paljastuivat lyhyet ja vaaleat piikikkäät hiukset, jonkalaisia Ximena ei ollut ennen nähnyt. Kaikenlisäksi Ximenan silmään pistivät suklaanruskeat silmät – ne tosin huokuivat lämpöä, mutta samalla kielivät vuosien huumeidenkäytöstä.
”Anna puhelinnumerosi”, Ximena sanoi pienen harkinnan jälkeen. ”Soitan sinulle, kun on maksun aika.” Jätkä nyökkäsi hyväksyvästi, veti laihan kätensä jälleen esille – kirjoittaen Ximenan käteen puhelinnumeronsa.
”Kiitos”, jätkä sanoi vielä. ”Nimeni on muuten Hayden.  Ja sinun nimesi on..?”
”Sinun ei tarvitse tietää sitä..” Ximena sanoi. ”Ainakaan vielä. Tapaamisiin”, hän huikkasi vielä, ennen kuin katosi jälleen suuremmalle kadulle, jättäen Haydenin jälkeensä.
”Vouu”, hän kuuli Haydenin sanovan. ”Mikä tyttö!” kuului huuto vielä Ximenan perään. Pieni hymy kaareutui neidin huulille. Hän tosiaankin vaatisi maksua tuosta pilleristä muutaman vuoden päästä.

Pian tämän jälkeen, jäänsiniset silmät kuitenkin täyttyivät kyynelistä ja neiti lyyhistyi maahan. Keskelle katua, mutta.. Oli aamuyö, kukaan ei vielä tähän aikaan häntä auttaisi. Olisi kai parempi, jos neiti vain kuolisi siihen? Kaiken sen tuskan ja surun jälkeen. Se tosiaankin se olisi parempi. Ainakin poliisi saisi helpommin tunnistettua hänet, varsin kun hänet tultaisiin tuomitsemaan ajallaan murhasta.
Tai sitten hän jäisi pääepäillyksi, koska hän oli viimeinen ihminen, koko Valkoisessa talossa, joka oli nähnyt presidentin. Jopa valvontakamerat todistivat sen.

”Älä nyt siihen jää makaamaan”, kuului kuitenkin tuttu ääni tytön korviin. ”Et todellakaan voi jäädä siihen -, tiedätkö miten täällä jahdataan narkkareita? Tai diilereitä.”
Ximena nosti hupun peittämän päänsä ylös polvistaan, paljastaen jäänsiniset silmänsä ja, obsidiaanin mustat hiuksensa. ”En kaipaa holhoojaa”, hän tyytyi kuitenkin vain tiuskaisemaan äänelle. ”Ja voi kyllä, kuule tiedän -, olenhan itse ollut paikalla, kun sitä lakiasetusta on säädetty!” hän tiuskaisi entistä kovemmin, riuhtaisten kätensä samalla pois käden puristuksesta. ”Kiitos ’avustanne’”, neiti sanoi vielä omahyväisesti, kävellen sitten ripeästi pois paikalta -, sireenien äänet olivat kiinnittäneet hänen huomionsa ja hän halusi pian pois paikalta.
Siinä samassa Ximena päätti, että hän menisi lentokentälle. Hän ei käyttäisi yksityiskonetta, vaan julkista. Hän ottaisi ensimmäisen koneen, mahdollisimman kauas Washingtonista. Niin kauas, kuin hän pääsisi.

Astuessaan lentokentän suurista liukuovista sisään, hän veti vaistomaisesti kätensä taskuihinsa. Taskussa roikkui vielä pistooli, josta hän ei ollut vielä ehtinyt luopua, passi sekä luottokortti. Silmääkään räpäyttämättä, Ximena käveli vessaan, jossa hän pesi kätensä saippualla, saaden suurimmat veret pois sormistaan. Sen jälkeen hän varmisti jokaisen kopin erikseen, ettei siellä vain ollut ketään. Tämän jälkeen hän purki pistoolin osiin ja heitti osat roskikseen. Tämän jälkeen hän puhdisti tikarinsa verestä, laittaen ne taskuihinsa.
Astuessaan ulos vessasta, hänen eteensä ilmestyi vartija.  Hermostuneen oloisesti neiti siirtyi vartijan luota tiskin jonoon, josta saisi ostettua lippuja. Vartija tyytyi vain murahtamaan Ximenalle, olettaen tuon olevan viaton, tai jotain. Jatkuvasti taakseen vilkuileva neiti ei todellakaan ollut epäilyttävä, tai yleensä muihin huomiota kiinnittävä. Muutama tulikin kysymään Ximenalta puolentunnin jonotuksen aikana, että onko kaikki varmasti hyvin, ja joka ikinen kerta Ximena oli vastannut;
”Voi, asiat eivät voisi olla paremmin.”

Päästessään viimeinkin lippukassalle, Ximena totesi vain nopeasti;
”Ensimmäinen lento, joka lähtee mahdollisimman kauas täältä.”
Lippukassalla työskentelevä mies katsoi vain kummastuneesti beigenvärisessä takissa olevaa neitiä ja totesi;
”Ensimmäinen lento, joka lähtee mahdollisimman kauas on lento 20198D Pariisiin Ranskaan. Varaanko teille siitä paikan?”
”Kyllä, kiitos”, Ximena vastasi ja antoi passin miehelle.
”Kelpaako ykkösluokan lippu? Muita lippuja ei näytä olevan..” mies totesi vielä nopeasti, vilkaistessaan nopeasti Ximenan passia. ”Onko tullattavaa? Mahdollisia ruokia, teräaseita tai jotain?” mies kysyi vielä.
”Nämä”, neiti sanoi ja työnsi puhtaat tikarinsa pöydälle. Mies vilkaisi niitä kauhistuneena, mutta otti ne kuitenkin vastaan sanoen;
”Nämä joutuvat ruumaan tullin kautta.” Samalla tikarit lähtivät liukuhihnaa pitkin kohti tulliasemaa ja päätyisivät toivottavasti Ximenan lennolle. Tai näin Ximena itse toivoi.
”Kaksisataa euroa”, mies totesi ja antoi Ximenan passin takaisin. Ximena puolestansa antoi luottokorttinsa, vaikka tiesi, että sen käyttämisestä saattoi olla vain harmia. Mies kuitenkin vain hymähti, antoi Ximenalle tämän lipun ja sanoi;
”Lähtöselvitys portilla 20C -, ja aukeaa puolentunnin päästä. Koneeseen nousu tunnin päästä.”
Ximena nyökkäsi, vastaanotti lipun ja antoi vuoron seuraavalle. Itse hän päätti etsiä lähimmän pankkiautomaatin ja nostaa kaikki rahat, mitä vain oli mahdollista -, käteisen käyttö houkutti enemmän, kuin kortin. Lisäksi, olisi parempi, jos hänen viimeinen paikkansa näytettäisiin Yhdysvalloissa.. Tosin, lentolippu kertoi hänen tulevan olinpaikkansa.. No, samapa tuo.

Lähin automaatti oli kuitenkin täynnä jonoa, vaikka siinä olikin kolme peräti vierekkäin.
”Helvetti”, Ximena totesi. Hän kuitenkin tyytyi jonottamaan, vaikka vilkuilikin silmäkulmastaan vartijaa, sitä samaista, joka oli häntä vastaan tullut, kun hän oli vessasta ulos astunut. Kärsimättömänä Ximena kuitenkin tyytyi odottamaan vajaan vartin, turhautunut tyttönen nosti saman tien mahdollisimman paljon rahaa, heittäen sen jälkeen luottokortin menemään. Tämän jälkeen neiti suuntasi kahvilaan, tilaten capuccinon. Hän istuutui lähelle porttia istumaan, juoden vartin sitä, ja tämän jälkeen meni lähtöselvityksen läpi odottamaan koneeseen pääsyä.  Ximena riisui beigen takkinsa, nousi ylös jaloittelemaan. Rahansa hän oli tunkenut housujensa taskuihin. Matalapohjaiset saappaat kopisivat lattiaa vasten, kun Ximena käveli ympyrää. Obsidiaanin mustat hiukset olivat hiukan sotkussa, mutteivät liikaa.

”Tästä se lähtee”, Ximena totesi, kun kuulutus koneeseen noususta tuli. ”Uusi elämäni etsintäkuulutettuna”, hän mumisi vielä hiljaa. Nopeasti hän nappasi beigen takkinsa, näytti lippunsa lentoemännälle. Päästessään istumaan, hän vilkaisi ikkunasta ja sanoi;

”Hyvästi Washington.”

2.11.2013

Storytime 1#

Kullanruskeat hiukset laskeutuivat pikkuruisen tytön kämmenille. Kämmenet olivat pienet ja sirot, jokseenkin hennot ja.. Kädet näyttivät aivan nuken käsiltä. Pienen ja siron nuken käsiltä. Tytön silmät olivat suuret ja siniset, aivan kuin japanilaisten ihannoimat. Ne näyttivät tuijottavat pimeyteen tai tyhjyyteen, riippui siitä, miten asian halusi kuvata. Tokihan mielikuvia tähän oli monia, ja kaikki riippui ihan siitä, miten katsoja tätä tyttöä katsoisi.

Oli kuitenkin sanomattakin selvää, ettei täällä tytöllä ollut mieltä. Ei mieltä ajattelemaan, ei mieltä likuttamaan lihaksia. Ei mieltä ollenkaan. Vain tyhjä katse. Ei muuta.

"Tule tule", kuului kuitenkin hento ääni. Hiljainen, mutta samalla kantava. Jos oikein tarkkaan kuunteli, se  saattoi kantaa jopa kilometrien päähän. Tuuli kuunteli aina yhtä tarkkaavaisena, se ei hylännyt, vaikka olisi voinutkin.

"Ei. Ei ystäviä, ei mieltä", kuului toinen lause. Useasti toistettu lause, kukaan ei tiennyt keneltä, tai pikemminkin mistä se kuului. Säännöllisin väliajoin se vain.. Kuului. "Ei kyyneliä, ei iloa, ei surua."

Ketään ei tuntunut enää kiinostavan nuo lauseet. Ne olivat iskostuneet jokaisen mieleen, eikä ihme - päivä päivältä ääni muuttui kylmemmäksi, julmemmaksi.

Kullanruskeat hiukset omaava tyttö käänsi hitaasti päänsä, suu veressä. Ivallinen hymy nousi tytön naamalle.

"Ei surua, ei kipua."


---

sovitaan nyt niin, ettei kirjottamisesta tuu mitään. kello on sen.. apaut puol yks yöllä, eiköhän sen voi antaa anteeks. aina ei voi menestyä. kommenttia kuitenkin saa aina antaa.