”Ensimmäinen”
Verenpunaiset sormet
suorastaan loistivat katulamppua vasten. Jäänsiniset silmät puolestaan olivat
täyttyneet kristallinkirkkaista kyynelistä. Kyyneleet, ne olivat ainoa asia,
jota neiti ei ollut ottanut huomioon.
Vaikka neiti itki, ei se
kestänyt kauaa. Varsin nopeasti itku vaimeni nyyhkytykseksi ja sen jälkeen
vapinaksi – mikäli olisi ohikulkijoita ollut, he eivät olisi nähneet tytön
kyyneliä, vain hänen pienen vapinansa. Mutta siltikin, vasta kuusitoista
kesäinen neiti oli suorittanut ensimmäisen – ja toivottavasti viimeisen –
murhansa.
Aivan vähän vapiseva pää
kääntyi kohti Valkoista taloa -, paikkaa, jossa hän oli kasvanut, elänyt. Mutta
samalla hän oli kääntänyt päänsä kohti kotia. Kotia, jota hänellä ei enää
ollut. Kotia, johon hänellä ei ollut enää asiaa.
Samaan aikaan, jäänsiniset
silmät saattoivat nähdä, kuinka spottivalot yksi kerrallaan syttyivät – etsinnät
olivat alkamassa. Neidillä ei olisi enää paljoa aikaa, joten hän hivuttautui
alas, laski oikeanpuolimmaisen, verenpunaiset sormensa saappaan varteensa, vain
varmistaakseen, ettei ollut unohtanut mitään. Ja kyllä, toinen hänen kolmiteräistä
tikareistaan oli edelleen siellä, minne hän oli sen laittanutkin – saappaan
varressa.
Yhtä nopeasti, kuin hän
oli laskeutunutkin, hän nousi, suoristi selkänsä ja alkoi miettiä mahdollisia pakokeinoja
– yksi jos toinen putkahti neidin mieleen, vaikka jokainen tuli hylätyksi,
niitä ei vain voinut käyttää. Toisaalta, hänellä oli kaikki eväät päästä maasta
pois vielä tänään.. Olihan hän sentään presidentin tytär. Oma, yksityinen
lentokone saattaisi helpottaa asioita, vaikkakin, siinä vaiheessa kun hän
pääsisi itse lentokentälle, kaikille olisi jo tiedossa se, että hän, Ximena
Amelié CapDeviva oli murhannut oman isänsä, Presidentti Jack CapDevivan, sekä
äitinsä Hayley CapDevivan..
Ximenan oli kuitenkin
päästävä johonkin piiloon. Parhaimmaksi paikaksi hän valitsi syrjäkujan, jossa
hän piilottelisi pari päivää.
”Poliisista päivää” –
lause kuitenkin keskeytti murhaajaneidon ajatukset. ”Etkös sinä ole presidentin
tytär?”
”Olen kyllä”, Ximena
vastasi, laittaen veriset kätensä samalla taskuihinsa. ”Kuinka niin? Onko
jotain sattunut?” hän sanoi, niin viattomasti kuin vain pystyi.
”Ei, ei mitään ole
käynyt.. Mietimme vain, mitä helvettiä teet tähän aikaan yksin kaduilla?”
poliisi kysyi vielä. ”Tarkoitan, eikös sinulla tulisi olla esimerkiksi
henkivartija mukanasi?”
”Ehkä..” Ximena aloitti.
Samalla hän haparoi taskussaan olevaa asetta. ”Mutta tänä yönä, päätin karata,
enkä kaipaa silminnäkijöitä.” Samalla tuo veti pistoolinsa pois taskusta,
painaen sen poliisin ohimolle. ”Ja koska sinä satuit olemaan väärässä paikassa,
väärään aikaan, adios”, neiti sanoi ja painoi liipaisinta. Valitettavasti.
Koskaan mikään ei mennyt,
niin kuin oli suunniteltu. Poliisi kaatui maahan ja neidin jäänsiniset silmät
katsoivat näkyä.
”Sääli”, hän tokaisi ja
astui kauemmas ruumista. ”Hän oli niin hyvä mies..” Lopulta Ximena kuitenkin
työnsi pistoolin takaisin taskuunsa, lähtien kävelemään poispäin poliisista.
Seuraavasta syrjäkujasta hän jo kääntyikin, vain oikaistakseen erääseen
asekauppaan matkan varrella.
Matalapohjaiset saappaat
kopisivat hiljaisesti katukivetystä vasten. Vaikka olikin jo keskiyö, ehkä jopa yli, ei
neidillä ollut mikään kiire -, hänen tietojensa ja oletuksiensa mukaan, kaikki
alamaailmankapakat olisivat tähän aikaan yöstä auki. Ja mikäli näin ei olisi..
No, se olisi huonompi homma Ximenalle. Siinä vaiheessa neidillä ei olisi
paikkaa, mihin piiloutua, tosin hän saattaisi hyvinkin olla viimeinen ihminen,
jota epäiltäisiin. Koskaan ei kuitenkaan saanut olla liian varovainen, pieni
näkyvyys oli aina hyvästä.
Jäänsiniset silmät
katsoivat syrjäkatua arvioiden, kuin miettien, missä hänen etsimänsä paikka
oli. ’Ei, ei, ei’ kaikui tytön mielessä, eikä ihme – olihan hyvin mahdollista,
että tyttö vangittaisiin, ennen kuin hän ehtisi asekaupalle. Vaivalloisesti
tyttö kulki sotkuisten kujien läpi, vain päätyäkseen suuremmalle kadulle.
Katsoessaan vasemmalle,
hän saattoi nähdä kaukaisuudessa häilyvän Valkoisen talon, jossa jo nyt oli
jokainen mahdollinen valo sytytetty ja etsinnät olivat selvästikin alkaneet.
Hymähdysten kera neiti
kääntyi suoraan oikealle, vetäen samalla beigenvärisessä takissaan olevan hupun
päähänsä. Askeleet kuitenkin hitaantuivat nopeasti.. Selvästikään Ximena ei
halunnut paeta. Hän ei voisi. Hän ei saisi. Hänet tultaisiin kuitenkin
tunnistamaan kaikkialla.
Itkupotkuraivari. Mikään
ei onnistunut. Ximena ei ollut suunnitellut asiaa tarpeeksi pitkälle. Ja kaikki
aina nimittivät häntä tarpeeksi fiksuksi tekemään jopa murhan. No, tässä se
taas nähtiin –, neiti ei selvästikään ollut tähän tarpeeksi fiksu.
”Psssst”, kuului kuitenkin
karhea miehen ääni. ”Hei, sinä siellä!”
Ximena kääntyi katsomaan
ääntä kohti.
”Hei tyttönen, täällä näin!
Tule tänne.” Epäröivänä neiti asteli äänen suuntaan, jälleen niille kuuluisille
sivukaduille Washingtonissa. ”Kuules tyttö..” ääni aloitti. ”Vaikutat juuri
sellaiselta.. Diileriltä, tiedäthän sinä. Näytä mitä sinulla on.”
Jäänsiniset silmät
tarkkailivat epäilyttävää ja selvästikin aineissa olevaa miestä. Arvioiden neiti katsoi tuota, mies – tai
pikemminkin poika – oli ehkä Ximenaa vanhempi, vuoden ehkä.
”Kuinka paljon olet valmis
maksamaan?” Ximena kysyi lopulta, pitkän harkinnan jälkeen.
”Paljon!” jätkä huudahti.
”Olen valmis maksamaan vaikka henkeni.” Ximena pyöräytti silmiään, kaivoi
taskustaan täysin sinisen pillerin.
”Kelpaako?” hän kysyi
lopulta. Hän piti avokämmenellä sinistä pilleriä, eikä hänellä itselläkään
ollut varmuutta, oliko pilleri tosiasiassa mitään huumetta vai vain jotain
särkylääkettä. Mutta jos se jätkälle kelpaisi niin mikäs siinä. Äkkiä pilleri
oli kadonnut neidin kädestä jätkän suuhun.
”Paljonko olen velkaa?”
jätkä kysyi vielä, vetäen huppunsa pois päästä. Hupun alta paljastuivat lyhyet
ja vaaleat piikikkäät hiukset, jonkalaisia Ximena ei ollut ennen nähnyt.
Kaikenlisäksi Ximenan silmään pistivät suklaanruskeat silmät – ne tosin
huokuivat lämpöä, mutta samalla kielivät vuosien huumeidenkäytöstä.
”Anna puhelinnumerosi”,
Ximena sanoi pienen harkinnan jälkeen. ”Soitan sinulle, kun on maksun aika.”
Jätkä nyökkäsi hyväksyvästi, veti laihan kätensä jälleen esille – kirjoittaen
Ximenan käteen puhelinnumeronsa.
”Kiitos”, jätkä sanoi
vielä. ”Nimeni on muuten Hayden. Ja
sinun nimesi on..?”
”Sinun ei tarvitse tietää
sitä..” Ximena sanoi. ”Ainakaan vielä. Tapaamisiin”, hän huikkasi vielä, ennen
kuin katosi jälleen suuremmalle kadulle, jättäen Haydenin jälkeensä.
”Vouu”, hän kuuli Haydenin
sanovan. ”Mikä tyttö!” kuului huuto vielä Ximenan perään. Pieni hymy kaareutui
neidin huulille. Hän tosiaankin vaatisi maksua tuosta pilleristä muutaman
vuoden päästä.
Pian tämän jälkeen,
jäänsiniset silmät kuitenkin täyttyivät kyynelistä ja neiti lyyhistyi maahan.
Keskelle katua, mutta.. Oli aamuyö, kukaan ei vielä tähän aikaan häntä
auttaisi. Olisi kai parempi, jos neiti vain kuolisi siihen? Kaiken sen tuskan
ja surun jälkeen. Se tosiaankin se olisi parempi. Ainakin poliisi saisi helpommin
tunnistettua hänet, varsin kun hänet tultaisiin tuomitsemaan ajallaan murhasta.
Tai sitten hän jäisi
pääepäillyksi, koska hän oli viimeinen ihminen, koko Valkoisessa talossa, joka
oli nähnyt presidentin. Jopa valvontakamerat todistivat sen.
”Älä nyt siihen jää
makaamaan”, kuului kuitenkin tuttu ääni tytön korviin. ”Et todellakaan voi
jäädä siihen -, tiedätkö miten täällä jahdataan narkkareita? Tai diilereitä.”
Ximena nosti hupun
peittämän päänsä ylös polvistaan, paljastaen jäänsiniset silmänsä ja, obsidiaanin
mustat hiuksensa. ”En kaipaa holhoojaa”, hän tyytyi kuitenkin vain
tiuskaisemaan äänelle. ”Ja voi kyllä, kuule tiedän -, olenhan itse ollut
paikalla, kun sitä lakiasetusta on säädetty!” hän tiuskaisi entistä kovemmin,
riuhtaisten kätensä samalla pois käden puristuksesta. ”Kiitos ’avustanne’”,
neiti sanoi vielä omahyväisesti, kävellen sitten ripeästi pois paikalta -,
sireenien äänet olivat kiinnittäneet hänen huomionsa ja hän halusi pian pois
paikalta.
Siinä samassa Ximena
päätti, että hän menisi lentokentälle. Hän ei käyttäisi yksityiskonetta, vaan
julkista. Hän ottaisi ensimmäisen koneen, mahdollisimman kauas Washingtonista.
Niin kauas, kuin hän pääsisi.
Astuessaan lentokentän
suurista liukuovista sisään, hän veti vaistomaisesti kätensä taskuihinsa.
Taskussa roikkui vielä pistooli, josta hän ei ollut vielä ehtinyt luopua, passi
sekä luottokortti. Silmääkään räpäyttämättä, Ximena käveli vessaan, jossa hän
pesi kätensä saippualla, saaden suurimmat veret pois sormistaan. Sen jälkeen
hän varmisti jokaisen kopin erikseen, ettei siellä vain ollut ketään. Tämän
jälkeen hän purki pistoolin osiin ja heitti osat roskikseen. Tämän jälkeen hän
puhdisti tikarinsa verestä, laittaen ne taskuihinsa.
Astuessaan ulos vessasta,
hänen eteensä ilmestyi vartija. Hermostuneen
oloisesti neiti siirtyi vartijan luota tiskin jonoon, josta saisi ostettua
lippuja. Vartija tyytyi vain murahtamaan Ximenalle, olettaen tuon olevan
viaton, tai jotain. Jatkuvasti taakseen vilkuileva neiti ei todellakaan ollut
epäilyttävä, tai yleensä muihin huomiota kiinnittävä. Muutama tulikin kysymään
Ximenalta puolentunnin jonotuksen aikana, että onko kaikki varmasti hyvin, ja joka
ikinen kerta Ximena oli vastannut;
”Voi, asiat eivät voisi
olla paremmin.”
Päästessään viimeinkin
lippukassalle, Ximena totesi vain nopeasti;
”Ensimmäinen lento, joka
lähtee mahdollisimman kauas täältä.”
Lippukassalla
työskentelevä mies katsoi vain kummastuneesti beigenvärisessä takissa olevaa
neitiä ja totesi;
”Ensimmäinen lento, joka
lähtee mahdollisimman kauas on lento 20198D Pariisiin Ranskaan. Varaanko teille
siitä paikan?”
”Kyllä, kiitos”, Ximena
vastasi ja antoi passin miehelle.
”Kelpaako ykkösluokan
lippu? Muita lippuja ei näytä olevan..” mies totesi vielä nopeasti,
vilkaistessaan nopeasti Ximenan passia. ”Onko tullattavaa? Mahdollisia ruokia,
teräaseita tai jotain?” mies kysyi vielä.
”Nämä”, neiti sanoi ja työnsi
puhtaat tikarinsa pöydälle. Mies vilkaisi niitä kauhistuneena, mutta otti ne
kuitenkin vastaan sanoen;
”Nämä joutuvat ruumaan
tullin kautta.” Samalla tikarit lähtivät liukuhihnaa pitkin kohti tulliasemaa
ja päätyisivät toivottavasti Ximenan lennolle. Tai näin Ximena itse toivoi.
”Kaksisataa euroa”, mies
totesi ja antoi Ximenan passin takaisin. Ximena puolestansa antoi
luottokorttinsa, vaikka tiesi, että sen käyttämisestä saattoi olla vain harmia.
Mies kuitenkin vain hymähti, antoi Ximenalle tämän lipun ja sanoi;
”Lähtöselvitys portilla
20C -, ja aukeaa puolentunnin päästä. Koneeseen nousu tunnin päästä.”
Ximena nyökkäsi,
vastaanotti lipun ja antoi vuoron seuraavalle. Itse hän päätti etsiä lähimmän
pankkiautomaatin ja nostaa kaikki rahat, mitä vain oli mahdollista -, käteisen
käyttö houkutti enemmän, kuin kortin. Lisäksi, olisi parempi, jos hänen
viimeinen paikkansa näytettäisiin Yhdysvalloissa.. Tosin, lentolippu kertoi
hänen tulevan olinpaikkansa.. No, samapa tuo.
Lähin automaatti oli
kuitenkin täynnä jonoa, vaikka siinä olikin kolme peräti vierekkäin.
”Helvetti”, Ximena totesi.
Hän kuitenkin tyytyi jonottamaan, vaikka vilkuilikin silmäkulmastaan vartijaa,
sitä samaista, joka oli häntä vastaan tullut, kun hän oli vessasta ulos
astunut. Kärsimättömänä Ximena kuitenkin tyytyi odottamaan vajaan vartin,
turhautunut tyttönen nosti saman tien mahdollisimman paljon rahaa, heittäen sen
jälkeen luottokortin menemään. Tämän jälkeen neiti suuntasi kahvilaan, tilaten capuccinon.
Hän istuutui lähelle porttia istumaan, juoden vartin sitä, ja tämän jälkeen
meni lähtöselvityksen läpi odottamaan koneeseen pääsyä. Ximena riisui beigen takkinsa, nousi ylös
jaloittelemaan. Rahansa hän oli tunkenut housujensa taskuihin. Matalapohjaiset saappaat
kopisivat lattiaa vasten, kun Ximena käveli ympyrää. Obsidiaanin mustat hiukset
olivat hiukan sotkussa, mutteivät liikaa.
”Tästä se lähtee”, Ximena
totesi, kun kuulutus koneeseen noususta tuli. ”Uusi elämäni etsintäkuulutettuna”,
hän mumisi vielä hiljaa. Nopeasti hän nappasi beigen takkinsa, näytti lippunsa
lentoemännälle. Päästessään istumaan, hän vilkaisi ikkunasta ja sanoi;
”Hyvästi Washington.”