Nimi: Assassin’s Creed: Brotherhood
Julkaisija: Ubisoft
Julkaisualustat: Win, PS3 & Xbox 360
Testattu: Win
Pelaajia: 1, 2-8 (internetissä)
Vuoden 2010 tienoilla julkaistu Brotherhood jatkuu
täsmälleen siitä, mihin niin sanotusti aikaisempi osa jäi. Kyseessähän on suora
jatko-osa Ezion elämälle, joka aloitettiin jo Assassin’s Creed kakkosessa.
Siinä missä Assassin’s Creed kakkosta pidetään sukupolven
yhtenä parhaimpana Assassin’s Creedinä, voisin sanoa, että ei Brotherhood
paljoa taakse jää. Siinä missä Ezio totutteli olemaan mestarisalamurhaaja ja
jahtaamaan Apple of Edeniä, on nyt kaikki helpompaa.
Paluu
Monteriggioniin
Ezio Auditore da Firenzen tarina alkaa Vatikaanista. Hän on
juuri päässyt pois salaperäisestä kammiosta tapettuaan paavin. Hänen setänsä,
Mario, tulee häntä vastaan, jolle Apple of Eden annetaankin. Matka jatkuu
kattojen halki kohti turvaa – ovathan he sentään luvatta alueella.
Tämön jälkeen pömähtää näytölle Ubisoftin logoa ja
kehittäjää ja ties mitä. Hämmennyn hiukan, mutten anna sen enempää häiritä,
toisaalta, yleensä Assassin’s Creedien introt, prologit, miksi noita nyt sitten
ikinä haluaakaan kuvata, ovat olleet pidempiä.
Kuitenkin, pian ollaankin taas tutuissa maisemissa,
nimittäin Monteriggionissa. Maisema on tosin muuttunut hiukan – kaupat eivät
ole enää auki, mikä on toisaalta ymmärrettävää, ja ihmisiä tuntui olevan
tuplasti enemmän. Tästäkin huolimatta emme pääse heti aloittamaan kunnon
salamurhaajana.
Mutta kuten aina, mikään ei ole niin auvoista kuin antaisi
ymmärtää. Keskellä yötä Ezio herää paukkeeseen, ja säntää ihmisten avuksi.
Valitettavasti sekään ei ole kovin ruusuinen tarina, Ezio loukkaantuu
vakavasti. Siltikin voimat riittävät Claudia siskon pelastamiseen ja
pakenemiseen paikan päältä. Ennen piilopaikan oven sulkemista kuitenkin Ezio
vaihtaa sanasen yksisilmäisen thiefin kanssa, joka ilmoittaa menevänsä
auttamaan vielä muita. Ezio nyökkää ja sulkee oven thiefin mennessä ja juoksee
portaat alas.
Varsinaisestihan aina tähän asti voisi lukea, että tämä
olisi sitä prologia ennen pelin alkua. En varsinaisesti itse sanoisi kuitenkaan
niin, mutta sekin vain sen takia, että jo tuossa pätkässä päästin tappelemaan
oikein urakalla, opettelemaan kanuunoiden käyttöä ja kiipeilemään. Ja muuta
mukavaa, mitä Assassin’s Creedeiltä saattaisi odottaa.
Kaikki tiet
vievät Roomaan
Tällä kertaa seikkaillaan Roomassa, täysin yhdessä
kaupungissa, joka on laaja. Itse Roomassa saattaa nähdä kuuluisia maamerkkejä,
kuten Colosseumin. Colousseumin rintaa päästääkin kiipeämään muutamaan
otteeseen, ainakin jos ei hae tähystyspaikkaa samalla kertaa kun kiipeää sinne
tehtävän muodossa. Itse kuitenkin koin Rooman kaupungin turhan isona, varsinkin
kun oli vielä mahdollisuus kunnostaa sitä Monteriggionin tapaan, tällä kertaa
hoidettavana oli tosin koko suuri kaupunki.
Roomaa piti hallussa Rodrigo Borgia, jolla oli valtaa
useammilla alueilla. Nämä vallatut alueet näkyivät punaisella, joten Ezio oli
herkemmin huomattavissa niillä alueilla, jopa siinä vaiheessa vaikka vartijat
eivät kiinnittäisikään häneen muuten huomiota. Borgiatowerit oli kuitenkin
eliminoitavissa, jos tappoi alueella valtaa pitävän kenraalin. Tämän tapettuaan
piti enää kiivetä torniin ja polttaa se. Kuulostaa helpolta eikö?
Kartoissaan kuitenkaan Rooma ei voita, omaan makuuni Rooma
ainoana kaupunkina oli liian laaja. Vaikka Assassin’s Creed 2 kartat olivat laajoja,
oli ne jaettu kätevästi pienempiin osiin, tarkalleenkin seikkailua käytiin
useammassa eri kaupungissa, mikä teki pelistä huomattavasti
mielenkiintoisemman. Toisaalta, vaihtelu virkistää, ainakin yleensä, muttei
todellakaan tässä tapauksessa.
Pienten
näperrysten paratiisi
Ongelmahan ei vielä ole se, että Brotherhoodissa on kaikkea
pientä vaan lähinnäkin se, että sitä on liikaa. Pientä näperrystä löytyy ties
mistä, aina kauppojen avaamisesta salamurhatehtäviin ja Romuluksen aarteen
hakemiseen. Tekemistä on ihan liikaa, ja aivan liian vähän aikaa.
Minulla on ollut aina paha tapa pelata koko ajan tarinan mukaan,
meni henki tai ei. En itse siis varsinaisesti suorittanut muita tehtäviä,
vaikka mahdollisuus olisi ollut. kuitenkin pienten näperrysten paratiisi on
vain karttaa täyttävä, joka on jo huolestuttavaa. Kun mietitään että minullakin
on se 24” näyttö ja kun kartta avataan koko näytölle on se edelleen täynnä.
Pikkukartassa tätä ongelmaa ei ole, se oli tarpeeksi lähelle suunnattu, näytti
kuitenkin hienosti vartijoiden paikat.
Pientä näperrystä oli liikaa, vähempikin olisi oikeasti
riittänyt. Voi myös olla että Ubisoft ei ollut miettinyt asiaa tarpeeksi
pitkälle ja vaan luonut Assassin’s Creed 2 pohjalta Roomalle samanlaisen idean
kuin Monteriggionissa oli. Tässä kohtaa se ei kuitenkaan ole yhtä toimiva,
totta puhuakseni. Enemmänkin ärsyttävä -, ja tuplasti kalliimpi.
Huom. Koulun peliarvosteluksi tarkoitettu, kirjoitettu 21.1.2015 © emilia
Ikuinen sota Tempeliherrojen ja Salamurhaajien
välillä
Itse aiheena en kuitenkaan koe, että Assassin’s Creedien
aihe olisi millään tavalla kulutettu. Vaikka kaikki pelaamani osat tuntuvat
jossain määrin käyttävän samaa kaavaa kaikki, juoneltaan ne eroavat
suurestikin. Vaikkei Brotherhood olekaan jatko-osa Assassin’s Creed 2, ainakaan
tavanomainen sellainen, on siinä samoja piirteitä kuin Assassin’s Creed 2.
Ikuinen sota jatkuu, ajoittain ehkä selkeämmin kuin toisessa hetkessä.
Merkittävimpänä muutoksena kuitenkin itse pidän suhteessa Assassin’s Creed 2
sitä, että ikuinen sota on jotenkin merkittävämmässä roolissa Brotherhoodissa
kuin aikaisemmassa osassa. Todennäköisesti tämä johtuu siitä, että nyt mukana
oli vallattuja alueita Borgiatowerit.
Muissa peleissä (esim. Assassin’s Creed: Liberation) en ole
sen pahemmin huomannut Temppeliherrojen
ja Salamurhaajien sotaa, vaikka puolen vaihtoja ja juonta sekaannuttavia on
tapahtunut sitäkin enemmän.
Veljeskunnan kokoaminen oli kuitenkin helpottava tekijä.
Tämä ei ollut ongelma, vaan pidemminkin mukavampi homma kuin niiden
Borgiatowereiden tuhoaminen. Lisäksi veljeskuntaan liittyneistä sai apua
tehtäviin, mikäli siis apua kaipasi. Nämä kuitenkin tuntuivat helpottavan
tehtävää liiaksi, toisaalta se oli hyvä juttu siinä vaiheessa kun Eziolta
loppuivat lääkkeet paranemista varten.
Viva la
Roma!
Rooma on vapautettu ja Ezio pääsee jatkamaan elämäänsä,
ilman veljeksuntaa. Leonardo da Vincille hän sanoikin, että hän teki
veljeskunnan kestämään hänen kanssaan tai ilman häntä. Siinä Ezio oli oikeassa,
Rooman veljeskunta tulisi kukoistamaan.
Omaksi onnekseni peli oli juurikin sitä mitä saatoin
odottaa. ostin itse pelin Steamin joulualeista, enkä kadu päätöstäni. Muulla
saralla kuin sillä, että olisi pitänyt ottaa ”Special edition” –paketti, kuten
tein Revelations osalla.
Arvosanaksi kuitenkin antaisin 9/10, pienien näpertelyjensä
vuoksi. Ne lähinnä haittasivat pelikokemusta, vaikkei ihan niinkään uskoisi.
Itsellä kuitenkin on aina ollut se linja, että enemmän tarinaa kuin
sivutehtäviä, joka päti Brotherhoodissakin, vaikkei se oikein ollut mikään
paras vaihtoehto – kartasta kun ei meinannut saada mitään selvää.
Tyylilllisesti ja grafiikoiltaan olen kuitenkin tyytyväinen, pelattavuudesta
puhumattakaan. Toisaalta, eihän vuoden 2010 peliltä voi odottaa samaa kuin
vuoden 2015 peliltä?
Huom. Koulun peliarvosteluksi tarkoitettu, kirjoitettu 21.1.2015 © emilia