Mar 21, 2015

Komedia_kultaa: The Walking Dead | Storytime 4


Oli muutama asia, jota ihmiset oikeasti katuivat. Ei, mä en puhu nyt siitä, miten ihmiset katuu kun ne ei hankkinu lapsia nuorina tai siitä, miten ne ei eläny elämäänsä täysillä ku oli nuoria. Mä puhun siitä, ku ihmiset ei uskonu Jumalaa sillon ku sille olis oikeesti ollu tarvetta. En mä mee sanomaan, että se olis itse totuus uskoo Jumalaan, en mä itekää enää usko, mut ne sanoo et se on se juttu, mitä ne katuu.
Mulla on aina ollut jotenkin paha kutina siitä, ettei Jumalaa olis oikeesti olemassa. JA mä sainkin siitä todisteen vajaa vuos sitte, ku kaikki meni ihan sekasin maailmanlopusta. Se oli sellane perinteinen zombiemaailmaloppu, et kuollessa ihmine muuttuu eläväks kuolleeks, mut onneks, siis onneks, mä olin valmistautunut asiaan. Useet ei kuitenkaan ollu, ja pian mun ympärillä oliki pieni porukka, jonka kanssa mä saatoin lähtee ettii pelastusta luvatusta turvapaikasta, josta radiossa puhuttiin. Jokane siit porukast usko siihe paikkaa, mut se oli vaan niin helvetin kaukana Atlantasta ja mä olin ihan varma, et puolet täst porukast tulis kuolemaan. Siis oikeesti.

Mut kaikki tosiaanki alko silleen hassusti, et mä heräsin koomasta sairaalassa. En mä tietenkään tajunnu puoliikaan mitä tapahtu, näin vaan et koko paska olikin hylätty. Ja et mun oven edessä oli barrikadi. Mikä vitun järki. Mä kuitenkin lähin siin sitte tutkiin paikkoja ja löysin hassun viestin. Siin luki jotain et ’Älä kuole, avaa sisältä’. Se kuulosti helveti tyhmältä, mut kai niil ihmisil ketä mut oli hylänny oli joku syy jättää nii tyhmä viesti. Sit alko kuuluu sellasta murinaa ja örinää, vähän niiku zombeja. Niit äänii alko kuuluu aina vaa enemmä ja enemmä, mut hei, ei se mitää. Olin edelleen nii vitun pöllyssä heräämisestä, et ei sillä ollu mitään merkitystä. Mut sen mä muistin, et mul oli poika ja vaimo. Ja sit se kusipää työkaveri. Lähin kuitenkin aika nopeeta helvettii sielt sairaalasta ku ne elävät kuolleet alko jahtaa mua.
Mä olin kyl ihan hukassa, mut ihan ekana hakeuduin omaan talooni. Mä jotenkin oletin, et mun vaimo ja poika olis ollu siel, mut ei sitte vittu. Ne oli varmaa lähteny pakoo noit elävii kuolleit, tai niin mä ainakin toivoin. Mä kuitenkin vaihoin täsä vaiheessa sen vammasen sairaalakaavun pois päältäni mun työvaatteisiin, niihi seriffin asuun. Se oli ollu mun ammatti ja jotenki sain täst lisää pontta lähtee ettiii ihmsii ja kattoo, et oonko ihan yksin tääl kaupungissa. EN mä kuitenkaa pitkälle päässy, koska well, ne vitun kuolleet. Ne ei oikee tykänny ku ääntelin ku mikäki idiootti, rapistelin kaikkee mahollista. Sit mun piti pöllii jonku zombin pyörä et pääsin liikkuu ees vähän nopeempaan.

Se ongelma kuitenkin oli se, että mulla ei ollu paikkaa minne mennä. Okei joo, siin vaiheessa ku jouduin saarroksiin niide zombien kanssa, ni sielt  tuli joku ystävällinen mustamies auttaan mua sen poikansa kanssa. Me sit ystävystyttiin ja miettittiin et mikä olis täsä tilantees paras vaihtoehto. Päädyttiin sit siihen et he jää sinne ja mä jatkan matkaani Atlantaan.

Mä kuitenkin tajusin, et ei hei helvetti, mullahan on tääl mun takataskussa poliisiaseman avaimet ja niide asekaapin avain. Ja et hei helvetti, enhän mä tuu selviin tuol sekuntiakaan ellei mulla ole mitään aseita tai mitään. Me sit lähettiin yhteistuumin tän mustanmiehen kans – ja sen pojan, vaik se poikakin oli yhtä hyödytön ku mun poika sillo pienenä – hakeen niitä, mä sentään lupasin niille puolet niist aseista.
Sit ku me päästiin sinne poliisiasemalle ni me peseydyttiin. Tähä ei niiku teoriassa liittyny mitää homoeroottista, mut mieti nyt, kaks miest ja yks poika samas suihkus..? Mä taisin just tulla.
Kuitenkin, sen suihkun jälkeen vedin ne samat homeiset bokserini jalkaan, ei siin mitää nii veti nää kaks muutaki. Me sit siirryttii siit sinne asevarastolle ja huomattii et siel oliki vähemmä aseita ku mä olin antanu ymmärtää. No, niistä tuliki sitte tappelu. Kauaa me ei tosin ehitty tapella, koska me oltiin saatanan ääneikkäitä ja jouduttiinki sitte niide kuolleiden takaa-ajamiks. Ei helvetti, oltiin kyl fiksuja et napattii kaikki aseet mukaa mitä saatii, ammuksista puhumattakaa ja juostii takas näide kämppää. Harmi vaa et se saalis jäi tosi pieneks. Huomasin kans et mun kunto oli lopahtanu, kauankohan mä olin siel sairaalas mädäntyny.

Siit huolimat, mä päätin, et lähen sinne Atlantaan aamulla. Eihän se helppoo ollu, mut olin opettanu näille kahelle opetuslapselleni enemmän ku olisin voinu kuvitella, siis jos vertaa sitä miten kauan vietin näiden kanssa. Mä jätin niille avaimet siihe poliisiasemalle et he voi sit halutessaan mennä sinne. En mä niillä enää mitään tehny. Me kans sovittiin, et pidetään radiopuhelimilla yhteyttä ja mä sit kerron heille, et onks siel Atlantassa turvallista, et voiko he kanssa tulla. He ei oikee ollu innostuneita jättää heidän kuollutta vaimoaan – ja sen pojan äitiä – tänne, koska se noh, olis ollu vaan niin vitun tekopyhää.

Aamul mä sit eka lähin kävelee sitä tietä pitkin ja pöllin joltai toiselta pyörän, jonka edellisen tavoin lupasin palauttaa joskus, ja sit hylkäsin sen pyörän ku löysin yhelt hevostilalt hevosen. Mä sit ratsastin sillä sitä todi tyhjää moottoritietä pitkin, samalla ku siin toisella puolella oli ne kaikki autot jonossa, jotka ei ollu päässy pois kaupungista ajoissa. En mä tiiä mikä niide ongelma oikeesti oli, tää toinen tie oli iha totally fine ratsastaa. Ja veikkaan et sama oli ajamisen kannalta.
No anygays, ku mä pääsin sinne helveti Atlantaan ni mä yrtin saada yhteyden nii mun kavereihin siel toises paikas. Ei ne tietenkää ollu linjoilla tai mitään, mut ei se mua kiinnostanu nii paljo, et olisin välittäny. Sen sijaa ratsastin keskelle kaupunkia ja totesin et holyshitfuck tääl on näit elävii kuolleit tai jotain ni hylkäsin sit heppani ja ammuskelin hetken niit. Ei siin mitää, mut mult alko panoksest loppuu ja käsi väsyy ku ammun iha vitu vammasest asennosta. Ni sain sit mahtavan idean et hei, mä meen tonne tankkiin piiloo. Totta kai tää sit houkutteli ne kuolleet mun perää, mut ei hätää, mä hoidan, mä hoidan. Piilouduin sit sinne ja sit joku alko randomisti puhuu mulle sen radiopuhelime välityksellä.

Se keskustelu meni jotenkin näin:
”Hei sä, kuka sä oot?”
”Joo siis uhm”
”Ei hei nyt jätkä sano se helvetin nimes tai me ei auteta sua”
”Rick Grimes”
”Joo moro, mä oon Glenn, entine pitsapoika. Jos apu kelpaa ni me hommataan sut helvettii sieltä”
”Joo ok, mitä haluutte mun tekevän?”
”No siis ihan ekaks sä niiku hilaat ittes sinne tankin alle ja sit sä niiku ryömit sieltä pois ja me raivataan sulle tilaa ja teorias niiku kulkuväylä et pääset tänne kauppakeskukseen”
”Joo ok, entä käytäntö?”
”No me testataan sitä nyt. Oo valmiina puskeen ittees läpi sielt helvetistä ok. Me ammutaan sitte ku voit tulla.”

Ja sit se saatanan radiopuhelin sammu. Ne ei puhunu mitää sen jälke mä vaan ite alon toteuttaa tätä näide suunnitelmaa ja möyrin sinne tankin alle, se oli vitun epämukavaa, mut oli ihan whortti. Ei siin mitää, hankaluuksii toi mun hattu, josta en suostunu luopuu ja sit tietenki noi aseet, jotka oli iha elintärkeitä mulle. Ne sit alko ampuun ja mä aattelin, et täs on mun mahikset, olin väärässä. Ne oli ampunu vaa sen takii et joutuisin niide kuolleide syötäväks mut hähhää, olin fiksumpi ja raivasin tieni. Sit tää Glenn viel haki mun hattuni, se oli cool.
Mä olin jotenki arvannu, et ei toi nössökkä, ollu voinu suunnitella tota masterplanii, et ne jättäis mut sinne tankin alle syötäväks. Enkä mä ees ymmärtäny niide järjejuoksuu oikeesti – mä olin se, jolla oli kaikki tarpeelliset aseet ja muut vastaavat.

Tai niin mä ainakin luulin.

Pääsin kuitenki sinne kauppakeskukseen ja sitä rataa, mut oikeestihan sillä ei ollu  mitää vitu merkitystä olinko mä siellä vai en. Ei niit kiinnostanu muutku ne aseet, mut Glennillä oli ihan selkeesti jotain mun varalle. En kyl tienny mitä, mut jotain. Selitin mun tilanteen ja ne kerto, et niillä oli pieni leiri muide selviytyneiden kanssa Atlantan ulkopuolella.  Me sit chillattii siin hetki ja ne kaikki siel kerto nimensä, en mä niit ees kaikkii muista, eikä kyl oikeestaan kiinnostakaan, jos ihan totta puhutaan. Mut se Glenn.. Ei saatana mikä jätkä. Mä nappasin siltä mun hattuni ja sit päädyin jutteleen sen kanssa kaikesta. Mä kerroin mun kaverista, Shanesta, joka oli ollu niiku mun bff sillo aikoinaa ja sit tää jätkä vaa sano, et se on elossa. Se mullisti mun maailma ja olin vaa et ei helvetti jätkät. Mun on pakko nähä se nyt heti. Niiku asap.

Me ei kuitenkaan lähetty heti sielt kauppakeskuksest sinne leirii, vaa jäätii juttelee jostai turhasta. Emmä tiiä, olisin halunnu nähä mun bff’n jo, mut ilmesesti Glenn halus olla kusipää ja viivyttää tätä mun reissuu tai jotain. Yh, en tykänny siit jätkästä enää se oli tyhmä.

Siit huolimatta me jouduttiin niide elävie kuolleide jahtaamaks, tai kävelijöiden, kute Glenn niit nimitti. Se kyl kuulosti vammaselta, mutta mennää sitte sillä. Ne kävelijät sit kuitenki tuli meiä perää ja me jouduttii lähtee helvettii sielt, jätettii meiä kaikki kamat ja kaikki sinne. Ei siin mitää, me päätettiin et tullaan hakeen ne sit myöhemmi ja juostiin helvettii sielt. Ja lähettii sitä niide leirii kohti.

ei, tän ei oo tarkotus loukata ketään, ja kyllä, parodiaa walking deadista, joka seuraa aika liki sitä telkkarissa esitettävää. älkää tappako jooko.

4 comments:

  1. Wou! En tiiä mitä tähän sanois...:D erilaista ja jännää. Kiva blogin nimi ja pirtee ulkoasu!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Joo, onhan tää ehkä hieman erilaista ja jännää ku mitä normaalisti tulee luettua noista kaunokirjallisuuskirjoista :D

      ja kiitos kaunis c:

      Delete
  2. hui, olipa pitkä teksti! :-D tykkään hirmusti just tommosista postauksista ! apua, tykkään tästä ulkasta kauheesti, toi linkin efekti sopii ihanasti tähän muuhun blogiin! ainoa mikä häiritsee, on että toi teksti on aika pientä? mutta kiva se on silti!

    ReplyDelete
    Replies
    1. joo fontti on ehkä aavistuksen liian pieni, mut toisaalta ittelläni ottaa silmään jos fontti on isompi :'D ja kiitos ihan hirveesti!

      Delete

Kyllä, kommenttien valvonta on käytössä. Ja ei, älkää lähettäkö viestiänne montaa kertaa. Kyllä, luen kaikki kommentit, vaikken niihin vastaisikaan.

Kiitos.