May 7, 2015

Sadasviidestoista


Kello on kymmentä yli yksitoista kun alotan tätä kirjottamaan. Mä tiiän, oon alottanu tolla samalla tavalla aikaisemminkin postauksia ja jokasella kerralla oon ollu jollain asteella ahistunu tai masentunu tai vittuuntunu, tätä listaa vois todennäköisesti jatkaa loputtomiin.

Mä voisin olla järkevä ja kertoo ensin niistä positiivisista asioista tässä päivässä, jonka jälkeen voitaisiin järjestelmällisesti lähteä aina vain huonompaan suuntaan; se olisi todennäköisesti paras suunnitelma, mutta mä tuskin pystyisin noudattamaan sitä.

Mä oon aikasemminkin paasannu täällä siitä, miten oikeasti ihmiset ei koskaan tai harvemmin tulee kyselemään multa et mitä mulle kuuluu ja kuuluuko mulle oikeesti hyvää - tosin, en mä niitä voi velvoittaa kun en mäkään sitä koskaan kysy. Ja jos kysyn, vastaukset on "hyvää".
Rakastan pitkiä keskusteluja, ja just sellasia missä mielipiteitä vaihtuu puolin ja toisin. Toisaalta taas on sen verran ämmä et rakastan ihmisten arvioimista ja arvostelemista, joka taas oikeesti sotii mun moraaleita vastaan ja sitä rataa. Ei siinä vielä mitään, mutta oikeesti loppupeleissä toisista pahan puhuminen seläntakana tai naaman edessä - tätäkin on harrastettu - on vaan puhasta kiusaamista. Eli jos mä joskus väitän etten oo koskaan kiusannu ketään, oon väärässä, okei?

Lisäks mä juttelin tänää kuuesta eteenpäi melkee tunnin nuorisotyöohjaajan kanssa. Hää kyseli kaikkia kivoja juttuja ja juteltiin näi yleisesti Kirkko 2020-tapahtumasta ja sit kanssa siitä miten miu eksä oli hieman ajattelematon. Ja miten mä olisin voinut tehä toisin aiaksemmin.
Toisaalta taas jos miettii, ni jos olisin tehnyt juttuja toisin aikasemmin, vois mun asiat olla huonommin - tai paremmin. Sitä ei tosin koskaan saada tietää, mutta ehkä parempi niin.

Jatketaas sitten.
Se on aina yhtä ihana huomata kymmenen-yhdentoista alkaa ahistamaan ihan liikaa ja sit ei oo yhtään ketään jolle puhua. Mä en tiiä mikä siinä on, mutta jos mä jotain olen oppinut, ni sillon ku toinen pelaa ni sille ei kannata laittaa viestiä jos ahistaa. Sä et saa mitään kunnollista vastausta sillee reaaliaikaisesti. Sama juttu toimii mulla; jos mä pelaan, vastaan tosi lyhyesti.
Mut toisaalta, mulle ei koskaan ees puhuta pahasta olostaan tai mistään muustakaan.

Siitäkin huolimatta ihmiset aina sanoo, että heille voi kyllä puhua ja sitä rataa, mutta silti ne ei vastaa sulle. Mulla on tähän oletukseni ja oletan niiden oikeesti hykertelevän jossain nurkassa hieroen käsiään yhteen kun ne saa taas tietää että mulla on paha olla ja ahistaa ja sakset on kaveri ja nii edelleen. Mä nään sen sieluni silmin.

Voi myös olla että ongelma on puhtaasti mussa ja siinä, miten mä olen onnistunut hommaamaan itelleni jonkin asteisia mielenterveysongelmia ja sitä rataa. En mä ihan rehellisesti tiiä, en jaksa enää välittää. Tai välitän, mutten jaksa kiinnostua asioista samalla tarmolla ku joskus.
Mutta yhtä hyvin voidaan haukkua yhteiskunta huonoksi ku se ei hoida mielenterveyspotilaitaan kunnolla ja sitä rataa. Toisaalta onko sillä oikeesti väliä.

Ei, enkä mä nyt yritä sanoa, että mielenterveyspotilaita ei tulis hoitaa päinvastoin; kaikki maholliset tapaukset kannattaa tutkia. Eikä tehä niin että sanoo "kuuluu murrosikään" ja nauraa paskasta naurua päälle.
Se jos mikä on surullista.

Mä en enää edes tiiä mitä mä tällä tekstillä haen. Onko elämällä tai kirjottamisella edes niin paljon merkitystä ku mä luulen? Teksteillä joo voi vaikuttaa ihmiseen jos haluaa ja uskoo tarpeeks kovaa, mutta ei niilläkään ihmeitä tehä.

Onko ihmeitä edes olemassa?

No comments:

Post a Comment

Kyllä, kommenttien valvonta on käytössä. Ja ei, älkää lähettäkö viestiänne montaa kertaa. Kyllä, luen kaikki kommentit, vaikken niihin vastaisikaan.

Kiitos.