Ei. Mä en pystynyt yksinkertaisesti kehittämään mitään fiksua. Kyllä, tämä on sadas postaus, enemmän tai vähemmän laadukasta tekstiä. Kyllä, blogin laatu-hintasuhde on parantunut viime kuukausina, oikeasti.
Mä tykkään ajatuksesta, että ihmisen iho on paljas kangas. Siihen tulee elämän aikana juonteita, arpia, tatuointeja, lävistyksiä.. Ja niin eteenpäin. Se on jotenkin hienoo ajatella, et ihmiset teoriassa [ja käytännössä], maalaa kehoonsa omaa elämäänsä.
Jotkut niistä arvista on.. Itse aiheutettuja, tai sitten tulleet kaatumisista, tai luomenpoistoista. Multa yks tosi tärkee [tai ainakin sillon oli] kaveri kysy, et eikö mua huoleta mun käsissä ikuisesti olevat jäljet. Ei, ei tais olla mun vastaus. Ei ne mua haittaa. Ne vaan kertoo, että mä oon selvinnyt jostain, enkä oo luovuttanu matkan varrella.
Luovuttaminen taas.. Mä puhun siitä aika paljon. Se on niitä asioita, joista en vaan voi olla puhumatta. Itsetuhosuudella en enää uhkaa, tällä ehkä enemmänkin? En mä tiiä. Enemmän se taitaa kuitenkin olla läppää, ainakin useimmissa tilanteissa, toivottavasti. En mä kuitenkaan niitä syytä, jotka on luovuttanut. En mä oo koskaan kokenu, että se olis niiden vika. Enemmänkin ehkä yhteiskunnan. Mut päätös oli heidän, sitä en kiellä.
Mut mä en oo vielä luovuttamassa.