"Lumimyrsky"
Olipa kerran kaukana kaikesta kylä. Jo vuosikausia kylä
oli ollut lumen vankina ja ajoittaiset lumimyrskytkin piinasivat tätä kylää.
Kaikkein kauheimmat rikolliset hätistettiin sinne kärsimään rangaistustaan –
sieltä kun ei ollut pakokeinoa. Suurin osa siis kuoli sinne, ei heitä noudettu
rangaistuksen jälkeen pois.
© emilia
Kylässä kuitenkin oli toimiva arvojärjestys, eikä
kylääkään haitannut sinne tulevat rikolliset, kerrotaan, että koko kylän väki
koostui entisistä rikollisista.
Muutama vuosi sitten kuitenkin tapahtui muutos. Lumi,
joka oli tuolla Siperian lumisilla aavikoilla kylää vanginnut, alkoi sulaa.
Kerrankin olisi mahdollisuus päästä pakoon! Kukaan ei kuitenkaan ollut
innoissaan lähtemisestä, eivät ainakaan ne vanhimmat, nuorimmat sen sijaan
halusivat yrittää.
Nuorista valittiinkin sitten pieni ryhmä, jonka
johtohahmoksi nousi kaksikymmentä vuotias Jeremy. Jeremy oli aikoinaan vangittu
lievästä pahoinpitelystä, joskin päässyt vapaaksi, mutta joutui uudelleen
satimeen murhasta.
Mutta vaikka Jeremy oli nuori, uhkui hän silti intoa ja
halusikin takaisin ulkomaailmaan. Tällä paikalla ei ollut enää mitään
annettavaa hänelle, ei vaikka hän haluaisi.
Jeremyn seuraksi valittiin vielä neljä henkilöä. Yksi
näistä oli kuvankaunis Javiera. Javiera oli aikoinaan halunnut politiikkaan
mukaan, mutta hänen rikostaustansa, joka koostui lähinnä hyväksikäytöistä oli
sen estänyt. Sittemmin Javierasta oli tullut poliisilaitoksen vakiovieras,
vaikka viimeinen niitti tuomioon olikin alle kymmenen vuotiaan hyväksikäyttö.
Javieran ja Jeremyn lisäksi lähtivät matkaan myös
kolmoset; Zo, Zi ja Ze. Vähäpuheisia jokainen, kukaan ei varsinaisesti tiennyt
miksi he edes olivat täällä, olivatpahan kuitenkin.
Muutama päivä retkeä valmisteltiin, ennekuin vanhimmat
edes uskalsivat päästää nuoret ulos kylästä. kuten jo sanottu, ei kylästä ollut
kukaan poistunut kymmeniin vuosiin, ellei jopa satoihin. Lähdön ajan
koittaessa, nuoret hyvästelivät muut – eiväthän he tänne olisi palaamassa.
Ehei. Se ei kuulunut yhdenkään suunnitelmiin.
Jeremy asettui jonon kärkeen, Javiera toiseksi sekä
kolmoset jonon hännille. Jokaisella heistä oli oma, itsetehty reppu, joka
koostui lähinnä vaatteenkappalista, mutta myös joistain satunnaisista
lehmännahkapaloista. Ruokaa repussa oli jokaiselle muutaman viikon tarpeiksi,
vaihtovaatteita taas ei. Sivistyksessä niitä sitten saisi.
”No, onko sinulla karttaa?” totesi Javiera kevyesti,
sipaisten mustaa hiuskiehkuraansa pois silmiensä edestä. Jeremy ei kuitenkaan
kuunnellut tuota -, häntä ei kiinnostanut. Eihän hän edes olisi halunnut
seksuaalirikoksista tuomittua tyttöä mukaansa, ehei, ketä tahansa muu tyttö
olisi olut parempi vaihtoehto tähän matkaan. Vaikka se.. Murhasta tuomittu.
Ketä tahansa muu, kuin Javiera.
”Ei sitten”, Javiera nurisi. ”Ei kukaan pakota sinua
kertomaan meille suuntaa.”
”Riittää, että seuraatte minua”, Jeremy totesi -, se
jos mikä saisi riittää, halusi neiti sitä tai ei.
Illalla, auringon laskeutuessa vuorien taakse, Jeremy
pysähtyi. ”Leiriydymme tässä”, hän totesi, heitti reppunsa maahan ja alkoi
kaivaa reppuaan. Kolmoset näyttivät hämmästyneiltä, Javiera vain pyöräytti
kyllästyneenä silmiään.
”Teltta”, Jeremy totesi löytäessään etsimänsä.
”Pakkauksessa on kaksi..” hän aloitti.
”Joista kolmoset saavat toisen ja me nukumme toisessa”,
Javiera jatkoi lauseen loppuun, vaikka tiesi varsin hyvin, ettei Jeremy sitä
niin ollut tarkoitettu.
”Aivan”, Jeremy tyytyi toteamaan ja kaivoi toisen
teltan kolmosille. Kolmoset ottivat työn vastaan ja lähtivät telttaa kokoamaan,
samalla kun Jeremy kokosi toista. Silmäkulmastaan nuorukainen näki, ettei
Javieralla ollut aikomustakaan auttaa, ehei.
Teltan kokoamiseen meni oma aikansa, jonka jälkeen Jeremy
oli jo valmiiksi väsyksissä. Kolmoset olivat valmistaneet jo ruokaa ja Javiera
istui tulen vieressä kuppi kädessään. Selvästikin tuo oli istunut siinä
tyytyväisenä jo kauan, miettimättä, että voisi auttaakin. Jeremy pyöräytti
silmiään turhautuneena, mutta nappasi kuitenkin Zon tarjoaman keittolautasen.
Hyvillä mielin Jeremy söi, sen enempää ajattelematta aikaisempia tapahtumia.
Syötyään Jeremy jätti lautasensa siihen, huikkasi vain nopeasti muille;
”Olen nukkumassa. Teidänkin kannattaisi, huomenna on
aikainen herätys.”
© emilia
Javiera pyöräytti nopeasti silmiään, hörppäsi nopeasti
juomansa loppuun ja lähti Jeremyn perään. Kolmoset jäivät vielä siivoamaan
tavarat kasaan, ennen kuin hekin käpertyivät telttaansa nukkumaan.
Yöllä kuitenkin Jeremy heräsi lämpöön kehollaan. Tuo
huomasi, kuinka Javiera oli painautunut kiinni häneen. Jeremy työnsi tytön kauemmas
hänestä ja jatkoi uniaan. Hän ei todellakaan aikoisi sietää Javieraa yhtään sen
enempää kuin olisi pakko -, pakkokin oli jo liikaa.
”Jeremy!” kiljaisi kirkas ja heleä ääni. ”Herää idiootti!”
kuului vielä uudestaan.
”Mitä nyt?” Jeremy kysyi unisena. Hän kuitenkin painoi
päänsä takaisin tyynyynsä, kun huomasi huutajan olevan Javiera.
”Idiootti!” Javiera kirkui täyttä kurkkua Jeremyn
vieressä. ”Kolmoset.. Heidän telttansa on kadonnut”, Javiera totesi vielä
hiljaisena.
”Mitä?” Jeremy sanoi ja pomppasi salamana ylös. Hän
veti kamat päällensä ja rymisti ulos teltasta. ”Ei”, hän sanoi, kun huomasi
saman kuin Javiera hetki sitten. ”Ei ole todellista.”
”Käännymmekö takaisin?” tyttö kysyi hänen takanaan
hennosti.
”Emme”, nuorukainen totesi. ”Kamat kasaan, lähtö vartin
päästä”, hän totesi vielä, samalla kun kampesi omia kamojaan teltan suulla
kasaan.
Vartin kuluttua oli teltta pakattu ja molemmat
osapuolet valmiin lähtöön. Nopeana tahtiin he lähtivät tarpomaan lumen
keskellä, kolmosten kohtalo tietään varjostaen.
”No, onko sinulla jo kartta?” Javiera yritti uudestaan.
”Ei”, Jeremy vastasi.
Javiera pysähtyi tyrmistyneenä. ”Tarkoitatko, että olen
saattanut mahdollisesti tarpoa ympyrää?!”
”Kyllä”, Jeremy totesi.
Tyttö pyöräytti silmiään suureleisesti, eikä todellakaan
ollut tyytyväinen. ”Äh, ihan sama sitten. Kuollaan molemmat tänne!”
Jeremy pyöräytti silmiään nopeasti. Ei hän tyhmä ollut
-, totta kai hänellä oli kartta. Hän ei vain halunnut kertoa siitä Javieralle,
eikä tytön sitä tarvinnutkaan tietää.
Vaikka koko päivän oli tuullut, eivät kumpikaan
osanneet odottaa kunnon myräkkää. Vaikka lunta olikin vähän, sai siitä Siperian
lumisilla aavikoilla kunnon lumimyrskyn. Kaksikko oli kävellyt koko ajan
myrskyn silmässä -, eivät siis olleet tunteneet heiveröistä tuulenvirettä
enempää.
Hyytävä tuuli kuitenkin voimistui koko ajan. Se sai
Jeremyn aika ajoin ottamaan aavistuksen verran takapakkia, vaikkei olisikaan
halunnut. Nuorukaiselle tämä oli aivan hirveää pakottamista, vaikka hän olikin
nuori; vanhimmat vain olivat valinneet hänelle huonoimman ihmisen ikinä hänen
seurakseen.
”Etsitään suojapaikka”, Javiera kinusi. ”Joku luola
vaikka”, hän mumisi vielä ja osoitti kohti vuorta.
”Selvä”, Jeremy totesi ja muutti kurssia. Nyt hän
suuntasi lumimyrskyä pakoon kohti vuorta.
Vuoren juurelle päästessään hän etsi lumihiutaleiden
seasta edes jonkin asteista suojaa itselleen. Ja Javieralle, vasten tahtoaan
tosin, mutta etsipä kuitenkin.
”Tuolla”, hän sanoi ja lähti kiipeämään. Javiera
kiipesi Jeremyn perässä, vaikkei ihan samaa tahtia päässytkään.
”Anna reppusi”, Jeremy sanoi Javieralle. Tyttö katsoi
hetken nuorukaista kummastuneena, mutta antoi sitten reppunsa. Jeremy nopeutti
vauhtiaan ja huomasi, kuinka Javiera jäi jälkeen, muttei tarpeeksi. Lumimyrsky
teki näkyvyyden erittäin heikoksi ja Jeremynkin näkyvyys oli lähinnä nollissa.
Kädet ja jalat alkoivat pikkuhiljaa kohmettumaan kylmästä, mutta Jeremy päätti
olla luovuttamatta.
Sitä hetki, hän löysi etsimänsä luolan. Juuri sopiva,
hän mietti ja heitti kaksi reppuaan sinne ja kömpi itse perään. Sen jälkeen hän
alkoi kasaamaan lunta oviaukon eteen, jotta lämpö ei katoaisi. Hän ei
kuitenkaan ollut tarpeeksi nopea -, Javieran melkein kuoliossa oleva käsi
hapuili luolan reunaa.
”Sori”, Jeremy aloitti vahingoniloisesti. ”Ei tilaa”,
hän sanoi vielä, samalla kun potkaisi Javieran kylmästä kovettuneita käsiä. ¨
”Miten niin ei?!” Javiera kiljaisi. ”Siellä on
riittämiin tilaa!”
”Ei sinulle”, nuorukainen totesi kylmän viileästi. ”Ja
nyt sinun on aika kuolla, aivan kuten kolmostenkin.”
”Mitä?!” Javiera kiljaisi. ”Tapoitko sinä heidät?”
Jeremy hymähti. ”Totta kai tyttökulta”, hän sanoi. ”Ja
nyt on sinun vuorosi.” Jeremy vetäisi puukon taskustaan ja laittoi sen Javieran
rintakehää vasten.
”Viimeisiä sanoja kulta?” Jeremy sanoi ja siveli tytön
mustia hiuksia, jotka olivat jo melkein jäätyneet kiinni toisiinsa. Lumen
tuleminen alkoi olemaan jo tiheää, niin, ettei Jeremy nähnyt enää Javieran
kasvoja.
”Mielipuoli”, Javiera totesi ja yritti lyödä Jeremyä,
siinä onnistumatta. Samassa terä vavahti Javieran rinnan läpi, aloittaen
massiivisen verivuodon suoraan lumimyrskyyn. Jeremy sen sijaan alkoi vain
hohottaa nauruaan, jättäen Javieran pikkuhiljaa kylmettyvän ruumiin valumaan
alas vuorenrinnettä, suoraan myrskyn silmään.
Jeremy sen sijaan vietti muutaman päivän luolassaan,
ennen kuin uskaltautui ulos. Ulkona häntä odotti puhtaanvalkoisena hohtava lumi
ja auringonpaiste. Hän jatkoi kiipeämistä aina vuoren huipulle, huomatakseen,
että vuoren alla oli kaupunki.
Jeremy oli tehnyt sen.
© emilia
EPILOGI/ Kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen
Jeremy istui tapansa mukaan eräässä kahvilan
kulmapöydässä pukupäällään. Täällä kukaan ei tiennyt hänen taustoistaan, hän
oli päässyt aloittamaan täysin uuden elämän. Hörppiessään kahviaan ja selatessaan
lehteä, oli Jeremy kuulevinaan etäisesti tutun äänen edessään.
”Herra?” toisti ääni uudestaan. Jeremy katsahti vain
järkyttyäkseen pahemmin. ”Onko tämä tuoli vapaa?” kysyi nainen hennolla,
tuulikellomaisella äänellään.
”Toki”, Jeremy vastasi hiljaa.
”Kiitos”, nainen totesi nopeasti. ”Ja.. Olit aivan
oikeassa”, hän sanoi vielä.